Kirjaraportti

Kirjaraportti 186. Jenny Erpenbeck: Kairos (2021, suom. 2025 Jukka-Pekka Pajunen, Tammi). 19-vuotias latojaharjoittelija kohtaa bussissa 53-vuotiaan naimisissa olevan kirjailijan heinäkuun 11. päivänä 1986. DDR näyttää vielä ikuiselta, vaikka Neuvostoliitossa Gorbatshov on jo helmikuussa julistanut perestroikan ja glastnostin alkaneeksi. Nuori nainen, vanha mies, Itä-Berliini, rakkautta, sielujen yhteyttä, erotiikkaa, pornografiaakin. Monenlaisesta kauniista huolimatta suhde on jatkuvaa valtapeliä, kontrollia ja manipulointia. Kun tarinaa kertoo nainen, mieshän se roisto on, epämiellyttävä narsistinen pervo. Loputtoman suhdevatvomisen lomassa DDR romahtaa, muuri murtuu, Saksat yhdistyvät. Joku allegoriahan tähän on kirjoitettu. Mätä järjestelmä, mätä suhde, korkeat ihanteet, kontrollia, valhetta ja väistämätön loppu. Hesari ja Suomen Kuvalehti ainakin ovat Kairosta hehkuttaneet. Minulta meni rutkasti ohi tästä mestarillisuudesta. Derkkulan tuho ja muu maailmanhistoriallinen aines ei lu...

Kirjaraportti 185. Riikka Ala-Harja: En Saab (2019, Otava). Saab on erityinen auto, ruotsalaisen insinööritaidon ja edistyksellisen ajattelun kaunis hedelmä. Murakamin Saab oli keltainen 900 cabriolet, Ala-Harjan punainen 900 sedan vm. 1991. Kun maailman turvallisimman auton turvavyö on särkynyt kovakouraisesta kohtelusta, siinä on kirjailija tehnyt työtään. Nissan Sunnyn ruostevaurioita kitattaisiin kovin erilaisessa teoksessa. Olga ajaa Lohjalta 300 kilometriä Porin liepeille hakemaan varaosaa. Korjaamosta tarttuu etupenkille matkaan myös kaunis, pitkäsäärinen mekaanikko. En Saab kulkee alusta loppuun lähinnä Olgan päänsisäisenä monologina. Jonkun sanan hän lausuu ääneenkin. Rankasti puhekielinen pulina ja kelailu ovat kyl taiten tehtyjä, mutta vähän rasittavaksikin tyyli käy. Olgan päässä pyörivät lähinnä menetykset. Vanhemmat kuolivat Tšernobylista saatuun säteilyyn, kumppani petti ja lähti. Nyt ei ole ketään, joka tulisi edes hautajaisiin. Ehkä joku ringettejoukkueesta sentään....

Kirjaraportti 184. Ville Pöysä, Helena Ristaniemi, Lauri Julkunen & Kaisa Vehkalahti: Monikerroksinen maaseutu - Arki, muistot ja mielikuvat (2025, Gaudeamus). Tästä puhuttiin keväällä radiossa, ja pistin saman tien varauksen sisään kirjastoon. Ison tutkimushankkeen tuloksia yhteen vetävä artikkelikokoelma. 12 kirjoitusta, joista muodostuu näkymiä maaseudun nykyhetkeen sekä merkityksiin, joita maaseudulle annetaan. Aikamoista taaplaamista lukeminen välillä oli. Ihan tuli nuoruus mieleen ja tenttikirjojen tavaaminen Domman luolissa. Tieteellisen kehikon rakentaminen on tietysti tieteellisessä artikkelissa välttämätöntä, mutta maallikkolukijalle sellaisen purkaminen käy uuvuttavaksi. Sen verran oli silti lihaakin luiden ympärillä, että jaksoin loppuun. Yhdessä tekstissä esimerkiksi puitiin traktorin roolia sosiaalisena resurssina: harvoinpa on tullut mietittyä, kuinka isoja merkityksiä Massikoihin liittyy isä-poikasuhteiden tai sukupuoliroolien kannalta.  Kiinnostavimmasta päästä...

Kirjaraportti 183. Esa Anttala: Hopeaa rajan takaa (1961, Kirjayhtymä). Esa Anttala muistetaan suomalaisena isänpäiväklassikkona 1960-1970-luvuilta. Päämajan kaukopartiot iskivät, koukkasivat ja tuhosivat. Anttalaa (oik. Urpo Arhosuo) ei muisteta kirjallisista ansioista, mutta hänellä oli partiotoiminnasta vankkaa, omakohtaista kokemusta, jota lukijat osasivat arvostaa. Hopeaa rajan takaa oli Anttalan toinen romaani ja ajoittui poikkeuksellisesti välirauhan aikaan. Nuoret miehet lähtivät salapäiten hakemaan rajan taakse jäänyttä hopeakätköä vanhalta kotipaikaltaan.  Aika huono romaanihan tämä on, ja sen kyllä tiesinkin etukäteen. Juoni edellä mentiin ja siitäkin oli helppo havaita kökköyksiä. Henkilökuvaus toi mieleen Pertsan ja Kilun. Isänmaallinen ja miehekäs yleistunnelma vallitsi. Huonojakin kirjoja pitää joskus lukea. Mikko Niskanen teki romaanista tuoreeltaan elokuvan 1963, joka jäi historiaan lähinnä siitä, että Spede näytteli yhden pääosista ja samalla ehkä ainoan vakavan r...

Kirjaraportti 182. Frode Grytten: Päivä, jona Nils Vik kuoli (2023, suom. 2025 Sanna Manninen, WSOY). Kerrankin romaanin nimi vastaa sisältöä! Alkaa aamusta, päättyy kuolemaan. Nils Vik on ajanut koko elämänsä vuonolla venettä ja kuljettanut ihmisiä. Viimeisellä matkalla hän muistelee kyytejä, ystäviä ja perhettä. Romaani on kyytimiehen elämäntarina ja samalla koko yhteisön. Meidän herramme muurahaisia tai Heikki Salon Lirilii. Sävy on kyllä totisempi, melankolinen. Vaikka aika tyytyväisenähän Nils Vik ajelee, zeniläinen laivuri. Hänelle on riittänyt elämä vuonolla ja rakkaus vaimoon. Tykkään napakasta lauseesta ja simppeleistä virkkeistä. Tykkään myös kikkailemattomasta, ajattomasta meiningistä sekä niukasta mutta peittelemättömästä tunteilusta. Vuonolle ei ironia oikein sovi. ⭐⭐⭐⭐⭐-

Kirjaraportti 181. Elli Salo: Keräilijät (2025, Otava). Harvoin tulee romaanin luettua mieleen, että pitäisi aloittaa heti uudestaan. Nyt tuli. Kertonee siitä, että Keräilijät on a) helppo ja hauska lukea, mutta b) niin vaikea, ettei kerralla tajua kaikkea tai juuri mitään. Itärajalla, Kainuun korvissa on nähty monenlaista kulkijaa petokuvausturistista thaimaalaiseen marjanpoimijaan. Metsiin myös kaatui muutama tuhat neuvostosotilasta talvisoan aikana. Keräilijät kulkee korpien kalmistoissa. Päähenkilö on surullinen, nuorehko naisarkeologi, joka lähtee kartoittamaan talvisodan kuuluisan taistelupaikan joukkohautoja Läätteentien varteen. Majapaikaksi valikoituu entiselle vartiotuvalle perustettu, tärviölle päätynyt matkailuyritys. Sieltä tutkija värvää avukseen paikan viinaan menevän emännän sekä Petroskoissa kirjastonhoitajaksi opiskelleen Ljudmilan. Kolmikon meininki on sillä tavalla hillitöntä, että vertailukohtana voi pitää vaikka Pienen hauen pyydystystä tai elokuvaa 100 litraa sah...

Kirjaraportti 180. Katja Kallio: Taskupainos Anna-Leena Härkösen elämästä (2025, Otava). Mitä elämäkertaan jää iltapäivälehtien repostelun jälkeen? Tätä mietin alkupuolen, mutta jäihän monenlaista lopulta. Ei ole pelkästään helppoa tulla 18-vuotiaana superlahjakkuutena julkisuuteen ja tehdä siellä vuosikymmenten ura.  Härkösen taivalta on väkisinkin tullut seurattua, enemmän kirjoittajana, mutta vähän näyttelijänäkin. Häräntappoaseen jälkeen olen jotain romaaneitaan ja kolumneitaan lukenut. Ja naistenlehdistä loput.  Katja Kallio kirjoittaa minämuodossa äänellä, joka uskottavasti kuulostaa Härköseltä. Onnittelut tekijälle! Lukiessa aloin pitää Taskupainoksesta, vaikka vähän helpolta tuntuikin eikä erityisen syvämietteiseltä. Olin lukiessa ymmärtävinäni Härkösen taiteilijuuden ytimen. Ei tekotaiteellista paskaa, vaan yleisön palvelemista ja mieluummin hauskaa. Arvostettavaa tällainen. Kirjasta tehdyissä lehtijutuissa on korostunut kuusikymppisen Mikko Niskasen ihastuminen teini...