Hopeaa rajan takaa

Kirjaraportti 183. Esa Anttala: Hopeaa rajan takaa (1961, Kirjayhtymä).

Esa Anttala muistetaan suomalaisena isänpäiväklassikkona 1960-1970-luvuilta. Päämajan kaukopartiot iskivät, koukkasivat ja tuhosivat. Anttalaa (oik. Urpo Arhosuo) ei muisteta kirjallisista ansioista, mutta hänellä oli partiotoiminnasta vankkaa, omakohtaista kokemusta, jota lukijat osasivat arvostaa.

Hopeaa rajan takaa oli Anttalan toinen romaani ja ajoittui poikkeuksellisesti välirauhan aikaan. Nuoret miehet lähtivät salapäiten hakemaan rajan taakse jäänyttä hopeakätköä vanhalta kotipaikaltaan. 

Aika huono romaanihan tämä on, ja sen kyllä tiesinkin etukäteen. Juoni edellä mentiin ja siitäkin oli helppo havaita kökköyksiä. Henkilökuvaus toi mieleen Pertsan ja Kilun. Isänmaallinen ja miehekäs yleistunnelma vallitsi. Huonojakin kirjoja pitää joskus lukea.

Mikko Niskanen teki romaanista tuoreeltaan elokuvan 1963, joka jäi historiaan lähinnä siitä, että Spede näytteli yhden pääosista ja samalla ehkä ainoan vakavan roolinsa ikinä. Perheeni folkloressa elokuva on ollut esillä säännöllisesti, sillä isäni armeijamuistot koostuivat yksinomaan avustajanrooleista kahdessa sotaelokuvassa, joista toinen oli tämä, toinen Niskasen ohjaama Sissit samalta vuodelta.

Legenda kertoo Ilmari Laitakarin herättäneen kuvausten aikana ohjaajan uniltaan ampumalla punkan vieressä sarjan Suomi-konepistoolilla. Saattaa olla tottakin. Ei kovilla ampunut kuitenkaan.

Juonen kökköyksistä ilmeisin oli se, että miehet ylittivät itärajan vain muutamaa viikkoa ennen jatkosodan alkua muka täysin ymmärtämättöminä lähestyvästä sodasta. Romaani perustuu löyhästi tositapahtumiin. Tosielämässä miehet olivat retkellään myös armeijan tiedustelutehtävässä. Vielä 1961 tästä ei ollut sopivaa kertoa. ⭐⭐