Kirjaraportti

Kirjaraportti 196. Pentti Haanpää: Yhdeksän miehen saappaat (Otava 1945). En ole vähään aikaa lukenut Haanpäätä. Tämä tupsahti yllättäen vastaan omassa Lundiassa. Ensipainos ja luultavasti bibliofiilinen harvinaisuus. Vanhempien hyllystä joskus ”lainattu”. Haanpää tunnetaan novelleistaan. Enemmän tämäkin taitaa olla novellikokoelma kuin romaani, laajuutta on 174 sivua. Kirja kertoo yhden saapasparin matkasta jatkosodassa sekä saappaiden yhdeksästä erilaisesta käyttäjästä: kersantti Nirva, vääpeli Soro, sotamies Ahven, luutnantti Juopperi, korpraali Isolintu ja keitä kaikkia olikaan. Luotien laulua ja ruudin savua esiintyy vähänlaisesti. Tarinoissa liikutaan asemien takana: mutaisilla huoltoteillä, korsujen pelipöydissä, junan penkeillä ja hartaasti odotetuilla lomilla. Monella soturilla lomareissut kuluivat viinan juonnissa ja pikkuseikkailuissa. Vuosien kuluminen näkyy Haanpään sanastossa ja kielenkäytössä. Sotilaiden ongelmat tuntuvat silti moderneilta. Peliongelmaa, parisuhteita, pä...

Kirjaraportti 195. Seppo Jokinen: Koskinen ja raadonsyöjä (1997, Karisto). Tamperelainen rikoskomisario Sakari Koskinen oli minulle tyystin vieras mies, vaikka hänen seikkailuistaan on riittänyt tarinaa jo 30 romaanin verran. Raadonsyöjä sijoittuu sarjan alkupäähän, ylikonstaapelivuosille. En tästä suuremmin innostunut, vaikka sujuvan viihdyttävä perusdekkarihan tämä on, maanläheisellä manselaisella tavalla.  Murhaaja iskee 1990-luvun atk-osastolla. Se tuo lukukokemukseen oman huvittavan lisänsä. Verityön taustalta löytyy huijausohjelmisto, jolla pystyy tyhjentämään pankkitilejä. Atk:n luonteessa näyttää olevan jotain pysyvää.  Juoni rönsyilee laveahkosti. Muutenkin tässä porisee kaikenlaista aika paljon. Jäin ihmettelemään, kuinka tyynesti tehtaalla suhtaudutaan siihen, että konttorilla murhataan mies. Ei perustettu kriisiryhmiä, ei väistelty hysteerisiä ihmisryppäitä. Poliisille valiteltiin, että tutkinta haittaa tehtaan toimintaa. Olisko niin, että sarjan suosio perustuu sy...

Kirjaraportti 194. Claire Keegan: Kasvatti (2010, suom. Kristiina Rikman 2024, Tammi). Pieni tyttö kertoo, kuinka isä vei hänet autolla tädin maatilalle ja kuinka hän myöhemmin palasi ja mitä siinä välillä tapahtui. Näkökulma on tytön, joka omassa kodissaan ei ollut tottunut huolenpitoon. Lyhyt muoto taitaa olla kaupallisesti ongelmallinen. Tarinan kannalta se usein toimii. Kahdeksassakymmenessä harvaan painetussa sivussa ei ehdi selitellä tai jaaritella. Selitykset ja tulkinnat pitää lukijan tehdä itse. Ei pieni kertoja niitä osaisikaan antaa. En tiedä miksi tyttö lähetettiin äidin siskon ja tämän miehen luokse hoitoon, ja miksi juuri tämä tyttö. Enkä tiedä, miten loppukohtauksen vaarantunne pitäisi tulkita.  Luin Keeganilta aiemmin Nämä pienet asiat, ja tykkäsin molemmista. Kummassakin liikutaan Irlannin maaseudulla ja 1980-luvulla. Teoksissa on muutenkin paljon samaa. Arkista, köyhääkin elämää ja pieniä tapahtumia. Ja muistutus siitä, että yhden ihmisen - tai pariskunnan - oikei...

Kirjaraportti 193. Noora Vallinkoski: Miten meistä tuli ihmisiä (2025, Atena). Yhteiskuntaluokista näköjään kirjoitetaan vielä romaaneita, vieläpä hyviä. Taustat vaikuttavat siihen, mitä ihmiset uskaltavat ja haluavat valita, mistä unelmoida. Nelikymppinen Tiia on luonut miehensä kanssa uraa Norjassa ja Tanskassa. On iso kalkittu maalaistalo Jyllannissa ja rahukkaa sijoituksissa. Suomeen hän palaa kertoakseen vanhemmilleen raskaudestaan.  Tiian lisäksi kertojia ovat hänen vanha tätinsä ja tädin kolmekymppinen kummipoika, Petteri, joiden luokse Tiia tulee asumaan, Turun oloiseen kaupunkiin, purkukuntoiseen mörskään, Ikean naapuriin. Täti jäi eläkkeelle säilyketehtaalta. Petteri on elänyt sijaiskodissa ja syrjäytynyt pelimaailmaan. Luokkatietoisuus ei jäykistä tekstiä tai meininkiä. Kirjaa koostuu lyhyistä, sivulle tai kahdelle mahtuvista luvuista. Päähenkilöt kertovat ajatuksistaan ja taustoistaan napakalla virkkeellä. Aika paljon ehtii tapahtua. Menneisyyden haamuja tulee ja menee....