Miten meistä tuli ihmisiä
Kirjaraportti 193. Noora Vallinkoski: Miten meistä tuli ihmisiä (2025, Atena).
Yhteiskuntaluokista näköjään kirjoitetaan vielä romaaneita, vieläpä hyviä. Taustat vaikuttavat siihen, mitä ihmiset uskaltavat ja haluavat valita, mistä unelmoida.
Nelikymppinen Tiia on luonut miehensä kanssa uraa Norjassa ja Tanskassa. On iso kalkittu maalaistalo Jyllannissa ja rahukkaa sijoituksissa. Suomeen hän palaa kertoakseen vanhemmilleen raskaudestaan.
Tiian lisäksi kertojia ovat hänen vanha tätinsä ja tädin kolmekymppinen kummipoika, Petteri, joiden luokse Tiia tulee asumaan, Turun oloiseen kaupunkiin, purkukuntoiseen mörskään, Ikean naapuriin. Täti jäi eläkkeelle säilyketehtaalta. Petteri on elänyt sijaiskodissa ja syrjäytynyt pelimaailmaan.
Luokkatietoisuus ei jäykistä tekstiä tai meininkiä. Kirjaa koostuu lyhyistä, sivulle tai kahdelle mahtuvista luvuista. Päähenkilöt kertovat ajatuksistaan ja taustoistaan napakalla virkkeellä. Aika paljon ehtii tapahtua. Menneisyyden haamuja tulee ja menee.
Romaanin ytimessä on luokkanousun vaikeus. Väsyneiden duunarivanhempien lähiölapsi joutuu vaihtamaan identiteettinsä, ennen kuin pystyy sujuvasti asemoimaan itsensä rantapaviljonkien valkoviinitilaisuuksiin. Ja sitten pitää vielä pohtia, haluaako tehdä sen.
Vallinkoski muistuttaa etäisesti Annie Ernaux’ta käsitellessään tyttären ja vanhempien väliin kasvavaa luokkakuilua. Erojakin on kuin Alsacen alueen valkoviinillä ja pussikaljalla.
⭐⭐⭐⭐+
Kommentit
Lähetä kommentti