Kirjaraportti

Kirjaraportti 279. Marko Maunula: Arvoitus nimeltä Amerikka - Yhdysvaltojen tie siirtokunnista supervallaksi (2026, Otava). Jos en muuta, niin sen ymmärsin, kuinka ohuesti tunnen Yhdysvaltoja. Amerikka tulvii vastaan musiikissa, telkkarissa, elokuvissa, netissä, kirjoissa. Se hämää. Suomessa seurataan Yhdysvaltain politiikkaa tiiviimmin kuin vaikka Ruotsin tai Viron. Silti arvelen, että ymmärryksemme Yhdysvalloista on huonompi. Marko Maunula toteaa, että juuri näennäinen helppous tekee ymmärtämisen vaikeaksi. Tuttuus piilottaa liittovaltion sisälle jäävän valtavan alueellisen ja kulttuurisen kirjon. Jos meininki täältä katsoen näyttääkin sekavalta ja äkkinäiseltä, kaikelle on historiaan pohjautuvia perusteita. Maunula on paitsi Suomen Kuvalehden kolumnisti, myös Yhdysvaltain historian professori Atlantassa, Clayton State Universityssä. Yli 30 vuotta Yhdysvaltain etelässä antaa sopivasti ulko- mutta sisäpuolisen näkökulman. Kirjoittaja tunnistaa Amerikan kulttuuriset outoudet. Samalla h...

Kirjaraportti 264. Cormac McCarthy: Tie (2006, suom. Kaijamari Sivill 2008, WSOY). Isä, poika ja pyhä henki. Kun pyhä henki palaa maailman mukana tuhkaksi, jäljelle jäävät isä ja poika. Tie ei kerro Jumalasta, mutta jotain raamatullista siinä on. Maailma on loppunut sellaisena kuin sen tunnemme. Isä ja poika kulkevat läpi palaneen maan, koko omaisuus ruosteisessa ostoskärryssä. Etsivät ruokaa tyhjistä taloista. Jokainen vastaantulija on uhka. Jokainen huolehtii vain itsestään.  En ole dystopiakirjallisuutta kovin paljon lukenut. Tuoreemmista Tie muistuttaa asetelmaltaan Emily St. John Mandelin Asema 11 :ää. Paitsi, ettei tuhon syytä kerrota. Ja Asema 11 on paljon valoisampi; toivoa tuo esimerkiksi kulttuuri. Onko elämä mielekästä, jos kaikki energia menee selviytymiseen eikä näkymää parempaan ole? Äiti veti omat johtopäätökset. Isän elämälle tarkoituksen tuo poika. Toisin päin ajatellen isä on pojalle kuin jumala: ainoa yhteys siihen maailmaan, joka joskus oli. Isän ja pojan yhtei...

Kirjaraportti 260. John Williams: Stoner (1965, suom. Ilkka Rekiaro 2015, Bazar).   Pienviljelijän poika lähtee lukemaan agronomiksi, mutta päätyy kirjallisuusluennolle kohtalokkain seurauksin. Stonerista tuli moderni klassikko aikamoisella viipeellä. Tuoreeltaan sitä myytiin pari tuhatta kappaletta, mutta 40 vuotta myöhemmin, kirjailijan kuoltua, romaanista otettiin uusi painos, ja käännökset levisivät lopulta Suomeenkin. Isä jatkaa tilanpitoa yksin, kunnes kuolee pellolle. Romaani on pojan elämäkerta. Hänkin kuolee työnsä ääreen. Samanlainen puurtaja kuin isänsä, harmaa apulaisprofessori Missourin yliopistossa. William Stoner elää tavallisen elämän. Sosiaalinen nousu pellolta akateemiseen keskiluokkaan, onneton avioliitto, yksi intohimoinen rakkaus. Eipä ihmeitä. Pari maailmansotaa alkaa ja loppuu (mitä tuhlausta!). Williams kirjoittaa kauniisti mutta lakonisesti. Teksti vie saman tien mennessään. Aika isoilla kaarilla kuljetaan. Naturalistinen arki pitää arvailla. E...

Kirjaraportti 255. E. L. Doctorow: Kynämies (1984, suom. Kalevi Nyytäjä 1989, Tammi). Onko tämä novellikokoelma vai esittääkö vain? Epäilyttävää, postmodernia kikkailua joka tapauksessa. Näpistin Kynämiehenkin työpaikan kirjastosta . Perusteina tyylikäs kansi ja kiinnostava kirjoittaja, jolta luin pari vuotta sitten romaanin " Homer ja Langley ". Kokoelma alkaa kuudella novellilla. Niitä seuraa pienoisromaani "Runoilijoiden elämäkertoja", jossa novellit paljastuvat minäkertojan, kirjailija Jonathanin aiemmin kirjoittamiksi. Tekstien taso heittelee. Vaikea niitä muutenkaan on nähdä hallittuna kokonaisuutena: aiheet, tyylit, miljööt, aikakaudet vaihtelevat. Aloitus herättää lupauksia. Jonathan-niminen teinipoika joutuu kirjoittamaan kirjeitä kuolleen isänsä nimissä muka kaukaa Arizonasta. Mummolle ei saa paljastaa isän kuolemaa. Pikakurssi sukujännitteisiin ja aikuisten valtapeleihin. Muutamassa tekstissä huomio kiinnittyi lopun rajuun käänteeseen. "V...

Kirjaraportti 246. Elizabeth Strout: Haluan kuulla kaiken (2024, suom. Kristiina Rikman 2026). The Best of. Elizabeth Stroutin uusimpaan on yhdistetty Lucy Barton , Olive Kitteridge ja kaikki keskeisimmät sivuhahmotkin molemmista kirjasarjoista. Varsinainen keskushenkilö on Bob, nuorempi Burgessin pojista . Casting nostaa odotuksia. Kootut viisaudet tai jotain. Ja just sellainen tämä on, jopa ylenpalttisesti. Samalla ehkä hyvästijättö vanhalle. Stroutilta ilmestyi juuri Yhdysvalloissa uusi romaani, eikä siinä nähdä tuttuja nimiä. Stroutista on hankala olla pitämättä. Hänellä riittää empaattista mutta tarkkaa silmää ihmisten epävarmuudelle ja haperuudelle, sille ettemme tunne edes itseämme. Perusongelma toistuu: "Sydän halajaa, mitä halajaa". Tässä isoin sydän kuuluu Bob Burgessille, jonka sydän halajaa, vaikka naimisissa ei pitäisi. Ikääkin on. Haluan kuulla kaiken. Nimi viittaa tarinoihin. Pikkukaupungin vanhainkodissa asuva Olive kertoo ensimmäisen Lucylle. Ihm...

Kirjaraportti 232. Jennifer Egan: Aika suuri hämäys (2010, suom. 2012 Heikki Karjalainen, Tammi). 14 vuotta sitten oli muita kiireitä. Pulitzer-voittaja ja ”vuoden paras käännösromaani” (HS, Jukka Petäjä) jäi tuoreeltaan lukematta, mutta nyt homma on hoidettu. Fiilikset jakautuvat yllättävästi. Toisaalta romaani on vetävä, älykäs ja hauska. Toisaalta minulla on vaikeuksia muistaa, mistä se kertoo. Ehkä romaani jäljittelee elämää: enhän minä muista edes sitä, mistä oma elämäni kertoo. Romaani pyörittelee ajan kulumista ja ihmisistä musiikkibisneksessä. Ajallisesti tarina alkaa 70-luvun lopun San Franciscosta ja myöhäisteinien punk-kuvioista. Päätöskonsertti soi lähitulevaisuudessa, 2020-luvun New Yorkissa. Teoksen jippo on räjäytetty rakenne. Mitään yhtenäistä juonta ei synny, vaan 13 luvussa päähenkilöt ja ajat hyppivät: sivuhenkilöistä tulee päähenkilöitä, näkökulmat täydentyvät. Henkilöiden suhdekartta muodostaa syherön; jokainen piste viittaa moneen muuhun. Veikkaan, että juuri rake...

Kirjaraportti 231. Raymond Carver: Voisitko olla hiljaa? (1976, suom. Anna Isola 2025, Sammakko). Näistä jää mieleen lähinnä tunnelma. Vähän kuin olisi katsellut seepialla sävytettyjä valokuvia jostain 60-luvulta. Miehiä joilla on hattu, tupakanpolttoa, naisia hameissa. Amerikkaa pikkukaupungeissa. Lava-autoja, dinereita, pölynimurikauppiaita. Novellit ovat minulle vaikeita. Annan niille aina uusia mahdollisuuksia, mutta harvoin suuremmin innostun. Nolottaa sanoa, mutta Carverkin on minusta lähinnä ihan kiva. Ruma lausunto suurmiehestä. Voisitko olla hiljaa? on Carverin ensimmäinen kokoelma, ja vasta nyt se suomennetaan. 22 juttua, usein ne kertovat miehestä tai pariskunnasta tilanteessa, jossa elämä ehkä nitkahtaa uuteen suuntaan. Duunareita ja alempaa keskiluokkaa. Kiusallisia, vaivaannuttavia tai muuten vain oudolta tuntuvia kohtauksia elämästä. Derivaatan nollakohtia. Muutetaan suurkaupungista maalle vaimon perintötaloon, ja huomataan jo pihassa, että se oli karmea virhe....

Kirjaraportti 222. Don DeLillo: Hiljaisuus (2020, suom. Helene Bützov 2022, Tammi). Hämmentävä kirja. Olikohan se tarkoituskin? Kun kaikki teknologia yhtäkkiä sammuu - ruudut pimenevät, yhteydet katkeavat, lentokoneet tippuvat- jäljelle jää passiivinen epätietoisuus. Lähetys Superbowlista on käynnissä, peli juuri alkamassa. Tyhjän ruudun tuijotusta on vaikea lopettaa. En suunnittele lukemistani lainkaan. Varailen kirjoja, joista kuulen, tepastelen kirjaston hyllyjen välissä. Tämä DeLillon uran ehkä päättävä Hiljaisuus ei tainnut olla järkevin tapa aloittaa tutustumista ”suureen amerikkalaiseen kirjailijaan”. Hiljaisuus on pieni ja reikäinen, luonnosmainen. Pienoisromaani, venytetty novelli. Hiljaisuus kuvaa viittä ihmistä, jotka kokoontuivat tv:n ääreen katsomaan lähetystä. Yksi pariskunta tulee myöhässä. Heidän lentokoneensa teki pakkolaskun. Teoksessa ei ole varsinaista juonta, asiat eivät johda toisiin. Teknologian romahdus jää vaille syytä ja taustaa. DeLillo kuvaa ih...

Kirjaraportti 218: Richard Brautigan: Taimenenkalastus Amerikassa (1967, suom. Jarkko Laine 1974, Otava). Sisäinen hippini taisi kuolla ravinnon puutteeseen jo joskus Mauno Koiviston kaudella. Ei ihme, ettei beat-klassikko taimenen kalastuksesta herättänyt tuntemuksia. Sekavia, omakohtaisen oloisia pikkujuttuja, joita yhdisti lähinnä nyrjähtäneisyys. Ilman hallusinoivia päihteitä en osannut löytää kokonaisuudesta mitään syvempää. Ikävä kyllä. Herra Brautigan kuoli 1984, mutta nousi Suomessa otsikoihin plagiaattikohussa pari viikkoa sitten. Ilman kohua en olisi tähän tullut tarttuneeksi. Brautigan liittyy Kalifornian 1960-luvun beat-liikkeeseen. Siis samaan porukkaan Allen Ginsbergin, Jack Kerouacin ja William S. Burroughsin kanssa. Nuorempana näihin yritin vähän tutustua, mutten oikein innostunut. Liikkeen ideologiassa yhtyivät sovinnaisuuden vastustus ja päihteet. Nyt – 58 vuotta kirjan julkaisun jälkeen – silloinen epäsovinnainen näyttää lähinnä tekotaiteelliselta Taimenenkalastuksel...

Kirjaraportti 174. Elizabeth Strout: Olive Kitteridge (2008, suom. 2020 Kristiina Rikman, Tammi). Olikos tämä episodiromaani vai novellikokoelma? Ehkä enemmän jälkimmäinen. 13:a tarinaa yhdistää Olive Kitteridge, joko sivuhahmona tai pääosassa, eläkkeellä oleva matematiikanopettaja, tylppä, kulmikas nainen. Kertomukset kuvaavat elämän suuria kipupisteitä tai käännekohtia: salarakkauksia, eroja, lähtöjä, pelastumisia. Olen lukenut Stroutilta useamman Lucy Bartonista kertovan romaanin ja pitänyt kaikista. Olive Kitteridge kuuluu varhempaan tuotantoon, ja tästä oli vaikeampi pitää noin kahdesta syystä. Toinen liittyy kirjoitustyyliin. Liikaa hörsellystä: pitkiä virkkeitä, joissa kuvaillaan vaatteiden kuoseja ja kankaita sekä sitä, miltä auringon lämpö tuntuu tässä gladiouluksia kasvavan kukkapenkin vieressä norkkomyrttipensaan varjossa. Ymmärrä toki, että tuo saattaa olla tarpeen, jotta Yhdysvaltain itärannikon pikkukaupungin meiningin saa kuvattua. Ja päälle tyhjät, kotoisat lörpöttelyt ...

Kirjaraportti 172. Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty (2013, suom. 2014 Sari Karhulahti, Tammi). Kaksi veljestä Kalkutasta. Ei ihan Kain ja Abel tai Esau ja Jaakob, mutta sinne päin. Toinen tylsä ja kunnollinen, toinen rohkea ja huikentelevainen. Toinen lähtee maolaisiin vallankumousporukoihin, toinen Yhdysvaltoihin tekemään väitöskirjaa meribiologiasta. Tulvaniitty alkaa Intiasta ja päätyy Yhdysvaltain itärannikon kampuskaupunkeihin. Ajallinen kaari kattaa 60-70 vuotta. Intialaistaustainen kirjailija itse syntyi Lontoossa 1967, eli päähenkilöt ovat hänen vanhempiensa sukupolvea. Suurin kertomus tässä käsittelee nuoruuden (väärien) valintojen pitkiä häntiä. Nuoremman veljeksen marttyyrikuolema määritteli koko muun perheen loppuelämää ja vaikutti myös seuraaviin sukupolviin. Vuosikymmenten yli katsovassa eepoksessa on puolensa. Historialliset kehitykset, aikojen muutos ja sukupolvien ketjut tulevat näkyväksi. Toisaalta yksityiskohdat eivät erotu, henkilöhahmot jäävät tyypeiksi. Ei minulle esime...

Kirjaraportti 130. Elizabeth Strout: Lucy meren rannalla (2022, suom. 2023 Kristiina Rikman, Tammi). Koronaromaani. Useammasta aiemmasta romaanista tuttu Lucy Barton muuttaa NYCistä Maineen virusta pakoon. Korona-ajan ankeuteen ei ole erityisen kiva palata edes romaanissa. Ei tämä onneksi ole pelkkää koronaa. Tutusti tätikertoja Lucy huokailee omia ja perheen kuulumisiaan, mielialojaan, parisuhteita.  Siinä sivussa romaani on taas hyvin poliittinen, mutta ei henkilö- tai puoluetasolla. Lucy - ja varmaankin myös Elizabeth - on selkeästi anti-Trump, mutta aika empaattisesti hän löysi selityksiä rokotevastaiselle, konservatiivispopulistiselle liikkeelle. Samasta paketista siis Kauniit ja rohkeat ja pätevää maailmanselitystä. Tuttuuttaan tämä ei onnistunut enää loksauttamaan leukoja vau-asentoon, mutta onhan tämä Lucy Barton -sarja aika huikea. ****+  

Kirjaraportti 117. Nathan Hill: Wellnes (2023, suom. Antero Tiittula 2024, Gummerus). Luin suuren amerikkalaisen romaanin ja tykkäsin kyl. Rapiat 600 sivua, rakkaustarina ja runsasta maailmanselitystä. Kaikki lähtee uskomattoman hienosta rakkaustarinasta. X-sukupolven Romeo ja Julia Chicagossa ysärin alussa: Jack köyhä taideopiskelija, Elizabeth opiskelija myös mutta miljonäärisuvusta. 20 vuotta myöhemmin arki on saapunut eikä rakkaus ole itsestäänselvyys. 600 sivussa ehtii käydä selväksi, että uskomattoman hieno rakkaustarina ei ollut alun perinkään ihan niin vilpitön kuin millaisena pari siitä  kertoi. Muutenkin juuri tarinat ovat Wellnesin jatkuvasti toistuvaa ydintä. Siis ne, joita itsestämme kerromme itsellemme ja muille. Ne joita haluamme uskoa. Plasebovaikutus on yksi tällainen tarinan muoto. Elizabeth työskentelee Wellnes-nimisessä tutkimuslaitoksessa, joka erikoistuu plaseboon. Wellnes on sujuvan lukijaystävällistä kieltä ja taitavasti rakennettu. Päähenkilöiden taustat av...

Kirjaraportti 102. J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa (1951, suom. 1961 Pentti Saarikoski ja 2004 Arto Schroderus, Tammi). Jossain asioissa minulla on pitkähkö sytytyslanka. Esim. Siepparin uusi suomennos on ollut tarkoitus tsekata noin 20 vuotta. Nyt vihdoin ”ehdin”. Mikä lie mieleenjuolahdus. Olen lukenut Siepparin ennenkin, ehkä pariin kertaan. Lukiossa kirjoitin tästä äidinkielen preliminääreissä. En muista, mitä mieltä olin ja mitä ajattelin. Nyt ajattelen, että tuskin tämä enää, melkein 80 vuotta kirjoittamisensa jälkeen, ketään järisyttää. Slangia ja kirosanoja on joku muukin jo käyttänyt. Nuoren miehen sopeutumattomuus ja traumat toki ovat ajankohtaisia aina vain. Mielenkiintoisinta tässä taisi olla ajankuva sodan jälkeisestä yläluokan New Yorkista ja yksityiskoulusta. Vielä suomennoksista huomio: Saarikosken slangi tuntuu ikivanhalta, melkein käsittämättömältä. Sitä kautta päähenkilökin vaikuttaa selvästi epävakaammalta kuin Schroderuksen versiossa.  Pystyn tällaisen ve...

Kirjaraportti 100. Paul Auster: Baumgartner (2023, suom. Arto Schroderus 2024, Tammi). Samana päivänä, kun uutiset kertoivat Paul Austerin kuolleen, kirjasto ilmoitti, että varaamani Baumgartner on noudettavissa. Sattumaako? (tuskin.) Austerin romaaneissa sattuma puuttuu usein peliin. Kuten jättimäinen aalto, joka vei professori Baumgartnerilta vaimon kymmenen vuotta sitten. Baumgarner muistuttaa monessa kirjailija Austeria. Syntynyt 1947, itärannikon kirjoittava älykkö, sukujuuriltaan Euroopan juutalaisia, vaimokin kirjailija. Baumgartner valmistautuu kuolemaansa. Huomaa, että rapistuu ja hidastuu. Pelkää muuttuvansa älykkäästä, jäykästä uroksesta hipsuttelevaksi, kuolaavaksi vanhukseksi. Varsin selkeästi romaanissa on jäähyväisten makua. Auster sairasti syöpää tätä kirjoittaessaan. Professorin ohella romaanin toinen päähenkilö on hänen kuollut vaimonsa. Professori ei ole toipunut vaimon kuolemasta, ja elämää hallitse menetys. Baumgartner vertaa tuntemuksiaan haamusärkyyn, jota kokee ...

Kirjaraportti 94. Tommy Orange: Ei enää mitään (2018, suom. Jussi Korhonen 2020, Aula & Co). En ole koskaan juuri ajatellut Amerikan alkuperäisväestön asioita. Tätä lukiessa on vähän pitänyt. Romaani seuraa Oaklandin seudun cityintiaanien elämää ja valmistautumista suureen powwowiin. Romaanissa ei ole selkeää juonta. Se kertoo 12 henkilön elämästä katkelmina, jotka alkavat limittyä ja yhdistyä toisiinsa. Kierrokset kovenevat, kun powwow-juhla lähestyy. Ja räjähdykseenhän tämä päättyy, verilöylyyn. Tendenssikirjallisuudesta on kyse, vaikka puuduttava julistus jääkin lähinnä prologiin. Kirjoittaja Tommy Orange kuuluu sekä cheyenne- että arapaho-heimoihin. Parin sadan vuoden miehitysvalta on kerinyt alkuperäisväestöltä identiteettiä siinä mitassa, että kirjan ihmiset eivät oikein näytä tietävän, keitä ovat ja miten kuuluisi olla intiaani. Päihteet, perheväkivalta ja elämänhallinnan ongelmat tuntuvat olevan sitä näkyvintä perinnettä. Se taitaa liittyä muihinkin vähemmistöihin ja alakul...

Kirjaraportti 93. Annie Proulx: Laivauutisia (1993, suom. 1997 Marja Alopaeus, Otava). Kiusattu mies muuttaa New Yorkin kulmilta juurilleen Newfoundlandiin ankariin luonnonolosuhteisiin ja eheytyy. Laivauutisia on yhtä aikaa kiva ja vähän ärsyttävä. Toisaalta Proulx kuvaa Newfoundlandin ihmisten arktista hulluutta sympaattisesti, toisaalta sävyssä ummahtelee lievää tunkkaisuutta tyyliin tohtori Livingstone laatimassa kuvausta sademetsien luonnonlapsista. Ehkä tässä näkyy aikojen muuttuminen. 30 vuotta sitten tällaisiin asioihin ei kiinnitetty huomiota ja Pulitzerhan tästä romaanista Proulx’lle napsahti. Peruskuvio Laivauutisissa on klassikko. Vähän kuin Astrid Lindgrenin Saariston lapsissa: 1) elämässä vaikeuksia, 2) uusi alku jossain eksoottisessa paikassa, 3) kulttuurisia törmäyksiä, integraatio ja kasvaminen. Laivauutiset kertoo lehtimiehestä, mutta aika paljon myös pikkukaupungin yhteisöstä. Meri ja sen armottomuus ovat läsnä joka sivulla. Sieltä paikalliset (miehet) repivät leipän...

Kirjaraportti 90. Gabrielle Zevin: Huomenna, huomenna ja huomenna (2022, suom. Taina Helkamo 2023, Gummerus). Tämä on voittanut suuressa maailmassa vaikka mitä tunnustuksia, ja onhan tässä puolensa. Esim. imaisi kyytiin heti alkusivuilta ja sisältää monenlaisia hurmaavuuksia sekä tarkasti mietityn rakenteen. Romaani kertoo kahdesta nerokkaasta pelisuunnittelijasta, tytöstä ja pojasta, jotka luovat 90-luvulla uraa Yhdysvalloissa. Ytimessä on ihmissuhde, joka muistuttaa rakkautta, mutta keskittyy luomiseen ja työhön, ja jonka ongelmat muistuttavat ihan tavallisen rakkaustarinan ongelmia. Tykkäsin siitä, miten tarina pohjustettiin lapsuudesta, tutustumisesta ja Donkey Kongista itärannikon huippuyliopistoihin. Loppupuoli oli jotenkin ulkokohtainen. Kaikenlaista tapahtui, mutta se ei jaksanut liikuttaa. Päähenkilöt jäivät etäisiksi. Ikäviä tyyppejä. Sitä täytyy muuten vielä erikseen ihmetellä, miksi amerikkalaisessa laaturomaanissa pitää aina viittailla Shakespeareen, Kafkaan tai vähintään ...

Kirjaraportti 86. Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta (1981, suom. Seppo Lahtinen 2015, Sammakko). Nimi on hitusen hempeämpi kuin sisältö. Novellikokoelma kertoo kyllä rakkaudesta, mutta usein siitä vaiheesta, kun rakkaus on lopussa. Mukana on 17 tarinaa, vaikka ei näitä välttämättä oikein tarinoiksi voi sanoa. Puuttuu alkuja, keskikohtia ja loppuja. Jos sanon, että pelkkää keskikohtaa, voi syntyä perusteettomasti negatiivinen kuva. Semmoinenkin epäilys tuli mieleen, että Carver tarkoituksella kiertelee asioiden vieressä. Lukija joutuu itse kuvittelemaan. Mitä siellä pihalla olikaan tapahtunut sen jälkeen, kun tanssit oli tanssittu? Yhdessä jutussa vaimo pisti juopottelevan miehen pihalle, kun oli jo liian kauan tätä katsellut. Ukko pakkasi tavarat matkalaukkuun ja pysähtyi ovelle sanomaan vaimolle ja tyttärelle vielä yhden asian ennen kuin katoaa loppuiäksi. Ei sitten kuitenkaan saanut päähänsä, mitä olisi sanonut. Sellaisia stooreja. Vähän outoja. Jonkin verran juod...

Kirjaraportti 80. Paul Auster: Sattumuksia Brooklynissä (2005, suom. Erkki Jukarainen 2008, Tammi ). Kuusikymppinen vakuutusmies vetäytyy New Yorkin esikaupungista Brooklyniin kuolemaan ikään kuin norsujen hautausmaalle. Norsu kuitenkin virkistyy saman tien ja saa uusia ystäviä. Kärsällekin löytyy uutta käyttöä. Tämä on kirjallinen kirja, jossa viittaillaan sinne tänne ja etenkin Edgar Allan Poeen ja Franz Kafkaan. Luultavasti suuri osa viitteistä jäi tosin minulta huomaamatta. Päähenkilö kirjoittaa ja toinen on kirjallisuudentutkija, joka on päätynyt antikvariaattiin töihin. Ei ennätyksellisen raikasta minusta. Miten tätä nyt kuvaisi? Sellainen koko perheen hyväntuulinen komedia, jossa on sotkuja sekä sattumuksia, jotka hyvän tahdon ja rakkauden voimalla kuitenkin selviävät. Pääosassa karismaattinen Bill Murray, mukana myös iki-ihanat Cameron Diaz, Andie MacDowell ja Robin Williams. Romaani vei kyllä mukanaan, mutta ei tästä paljon käteen jäänyt. Siistiä, turvallista, tasaisen keskilu...