Kirjaraportti

Kirjaraportti #27. Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet (2013, suom. Raisa Porrasmaa 2014, Tammi). Haruki Murakami on se tyyppi, joka ei tänäkään vuonna saa Nobelia, vaikka veikkaillaan. En oikeastaan ihmettele. Hän kirjoittaa liian vetävästi ja on eksoottiseksi japanilaiseksi liian länsimainen. Vaellusvuodet on suomalaisittain poikkeuksellinen kiinnostava romaani. Sen dekkarimainen juoni ratkeaa laajahkossa määrin Suomessa - mökillä jossain Hämeenlinnan liepeillä. Ei täysin uskottavaa Suomi-kuvausta, mutta hauska lisäkierre. Olen reilun vuoden aikana lukenut viisi Murakamia. Nuoren miehen kasvu tuntuu olevan se tavallinen tarina. Ystävyyssuhteet, minäkuva, naiset. Välillä vähän zeniläistä uintiharjoittelua, rautatieasemia ja nimettyjen musiikkikappaleiden kuuntelua. Murakamin ihmisillä kaikki vaikeudet tuntuvat olevan eksistentiaalisia. Kaipa se on kirjallisesti perusteltua: jos henkilöiden pitäisi varoa koko ajan salaista poliisia tai kaivella ruokaa roskiksista, ei niill...

Kirjaraportti #26. Édouard Louis: Naisen taistelut ja muodonmuutokset (2021, suom. Lotta Toivanen 2022, Tammi). Hups, olin vahingossa ajankohtainen. Luin eilen Louisia. Tänään hän esiintyy Helsinki Litissä. Naisen taistelut jne. kertoo kirjailijan suhteesta äitiinsä. En oikein tiedä, onko tämä romaani vai mikä. Sata sivua ja omaelämäkerrallinen. Eräänlaista sosiologista kuvausta pojan luokkahypystä köyhästä syrjä-Ranskan perheestä Pariisin intellektuelliksi. Herra Louis on vasta kolmikymppinen ja kirjoittanut nyt viisi romaania elämästään. En ihmettele, että hänestä on tullut sensaatio ja ihmettelyn aihe. Nuori, lahjakas, koulutettu, homoseksuaali ja kuvaa valkoista köyhällistöä armottomasti. Ihan kaikki ei ole Ranskassakaan hienoa. ****  

Kirjaraportti #25. Ágota Kristóf: Todiste (1988, suom. Ville Keynäs 2023, Tammi). Todiste on jatkoa Isolle vihkolle, eikä sitä voi ajatella vihkosta irrallaan. Luin Ison vihkon joulun alla. Se oli suvereeni, kylmän viileä ja ihan loistava. Romaani kertoi kamaluuksista eli pienten kaksospoikien selviämisstrategioista sodan jaloissa nimeämättömässä Itä-Euroopassa. Todiste jatkoi siitä, mihin Iso vihko lopetti kohta sodan jälkeen. Toinen poika pääsi loikkaamaan länteen. Toinen jäi isoäidin taloon. Kristof kirjoitti tämän trilogian 1980-luvulla. Ensimmäinen osa suomennettiin tuoreeltaan. Kaksi seuraavaa jäivät suomentamatta. Tammi korjasi virheen, ja kaksi jälkimmäistä ilmestyivät suomeksi tällä viikolla. Odotukset olivat aika kovat. Kertomus muuttuu, kun pojasta on tullut nuori mies. Sota on vaihtunut kommunistiksesi diktatuuriksi. Karmeuksista voi näköjään kertoa niinkin, ettei kerro niistä, vaan kirjoittaa niiden vaikutuksista ihmisiin. Kirjan nimi on Todiste. Ainakin se tulee todistetu...

Kirjaraportti #24. Kaja Kunnas, Marjo Näkki: Itämeren turvatarkastus (2023, Gummerus). Toimittajat tekevät erilaisia kirjoja kuin tutkijat. Tieto ei ehkä ole yhtä jäsenneltyä ja punnittua. Toisaalta tieto on tarjolla nyt heti ja se tarjoillaan kohtuullisen sujuvasti soljuvana tarinana. Toimittajat Kunnas ja Näkki kiersivät Itämerta myötäpäivään Virosta Latvian ja Liettuan kautta Puolaan, Saksaan ja Pohjoismaihin. Siitä syntyi yhdensorttinen pikakertaus maiden puolustuksen tilaan ja turvallisuuspoliittiseen ajatteluun Venäjän uhan alla. Aika monenlaista suhtautumista ja historiaa löytyi. Suomella näyttäisi olevan ainakin vahva armeija, kun naapureihin vertaa. Kannatti lukea. Tieto lisääntyi, ehkä ymmärryskin. Turvallisuuspolitiikka ei kyl tämän jälkeenkään ole vahvimpia lajejani. ***  

Kirjaraportti #23. Karin Smirnoff: Sitten menin kotiin (2020, suom. Outi Menna 2022, Tammi). Tämä riemu loppui! Kuvataiteilija-kotiavustaja Jana Kiposta kertovan trilogian viimeinen osa päättyi jonkinlaiseen toiveikkaaseen elämän taitekohtaan, Kippo kertoi menevänsä kotiin.  Etukäteen vähän pelkäsin, että noinkohan juna jaksaa kahden vauhdikkaan pikataipaleen jälkeen vielä kunnialla pääteasemalle, mutta hyvin rullasi ja hommaan tuli jopa ihan uudenlaisia, pastellisempia sävyjä. Vanhat teemat - eli ruumiit, insesti ja vaikeat isäsuhteet - toki edelleen pääosassa. ****+  

Kirjaraportti #22. Tauno Kaukonen: Klaani (1963, Weilin+Göös). Yllättävää tavaraa löytyy kirjaston uutuushyllystä! No, kyse oli uusintapainoksesta 60 vuotta ensijulkaisun jälkeen. Klaani taitaa olla porukoille tutumpi Mika Kaurismäen elokuvana (Sammakoiden suvusta). Kirjana Klaani on synkempi ja vaikuttavampi. Nuori rakkauskin lähinnä ahdistaa ja pelottaa - ainakin päähenkilöä. Hämmästyttävästi Klaania on jossain kuvailtu ”veijariromaaniksi”. Taparikollisuus ja vakavat päihdeongelmat eivät minusta ole lähtökohtaisesti kovin veijarimaisia asioita. Keventävää huumoriakaan ei isommin viljellä. Olen lukenut tämän ekan kerran alle parikymppisenä ja joskus välilläkin ainakin kerran. Ajattelin säästää totuuden eläkkeellelähtöhaastatteluuni, mutta paljastan nyt: Klaani on avainteoksia yhteiskunnallisen ajatteluni pohjalla. Aina kun kokoomuslainen puhuu mahdollisuuksien tasa-arvosta, ajattelen Klaania. Ei ole sattumaa, että tenua juovan pikkurikollisen poika tekee huonoja (vapaita) valintoja. *...

Kirjaraportti #21. Ian McEwan: Sementtipuutarha (1978, suom. 2009 Eeva Siikarla, Otava). Kuuluisan kirjailijan esikoisromaani. Ällöttävän makaaberi kuvaus orvoiksi isoon taloon jäävistä teini-ikäisistä. Älyttömän vetävästi hra McEwan kirjoittaa, mutta en ole vielä oikein tajunnut, mistä tässä romaanissa oli kyse. Ihan kuin se olisi jäänyt kesken. Viisikko meets Patric Bateman. ****