Mieko Kawakami: Keltainen talo

Kirjaraportti 287. Mieko Kawakami: Keltainen talo (2023, suom. Markus Juslin 2026, Tammi).

Romaani tyttöjen välisestä ystävyydestä, sen alkamisesta ja loppumisesta. Tokion yöelämää, pikkurikollinen elämäntapa, setelilaatikko vaatekaapin yläpohjassa. Ja kaikki tämä ilman seksiä ja väkivaltaa!

Kawakamilta on aiemmin suomennettu Kaikki rakastavaiset yössä. Paljon samaahan näissä on: ainakin kerronta ja tyyli sekä ulkopuoliseksi jäänyt, turvaa kaipaava nuori nainen päähenkilönä.

Hana päätyy alaikäisenä pitämään baaria yhdessä äitinsä ystävän kanssa. Pari muutakin irrallista tyttöä päätyy töihin Lemoniin, ja kohta he asuvat neljän tytön ja naisen kommuunissa. Yhteisö tuo turvaa.

Hanalle myös raha edustaa turvaa. Kun kenkälaatikossa saldo kasvaa, se lupaa näkymän tulevaisuuteen. Silti hymyilevien ja huolettomien ihmisten kohtaaminen kaupungilla jäytää: niillä on joku vahva läheinen suojelemassa ja pitämässä huolta.

Romaanin voi lukea viihteenä, mutta onhan tässä yhteiskunnallista ja feminististä katsettakin. Alkaen siitä, että syntymästä lähtien toisilla on ja toisilla ei. To Have and Have Not. Baarin tuhouduttua palossa Hana siirtyy bisnekseen, joka perustuu luottokorttien skimmaukseen. Jos vie rahaa ihmiseltä, joka ei edes huomaa, että tililtä häviää 150 000 jeniä, rikos ei ole kovin iso. Eihän?

Sivuja on melkein 600, mutta sutjakka tämä oni lukea. Juonenkäännettä ja eksoottista ysärimeininkiä piisaa sen verran, että vauhti vie.

Japanissa Kawakamia tietääkseni kiitellään rytmikkäästä, runollisesta kielestä. Suomeksi en samaa tunnista. Teksti kyllä rullaa, mutta vuolas arkinen pulputus ei enemmälti sykäytä. Pärjäisin vähemmälläkin kulkureittien sekä syömisten ja juomisten raportoinnilla.

Tarinaa kertoo Hana. Alussa hän näyttää määrätietoiselta selviytyjältä. Loppupuolella hän tuo mukaan myös muiden reaktioita ja tulkintoja. Kaikki kerrottu asettuu uuteen valoon. Lukija joutuu miettimään, mitä olikaan lukenut.

⭐⭐⭐⭐