Kirjaraportti 161. Erno Paasilinna: Yksinäisyys ja uhma (1984, Otava).
Tammikuun 18. tuli kuluneeksi 40 vuotta ensimmäisen Finlandia-palkinnon jakamisesta. Kunnioitin vuosipäivää lukemalla voittajan. Uusinnasta oli kyse, uusinnan uusinnasta.
Alkujaan Finlandiassa ei esiintynyt lajirasismia. Runoilla voitettiin - tai esseillä, kuten Paasilinna. Yksinäisyys ja uhma on kokoelma aiemmin julkaistuja kirjoituksia.
Muistan tästä vaikuttuneeni aiemmin. Nyt fiilis jäi kaksijakoisemmaksi. Alkupää meni paikoitellen haukotellessa, jälkimmäinen osa, Yksinäisyys herätti taas. Etenkin ”Syyskalassa Pentti Linkolan kanssa” ja essee Pentti Haanpään itse valitusta yksinäisyydestä ovat yhä vain mahtavia.
Mikä haukotti alkupäässä? Ehkä se, että aika on tehnyt tehtävänsä ja aikanaan ajankohtaiset, päivän tapahtumiin viittaavat tekstit eivät aukea.
Kokoelman kirjoitukset liittyvät kirjailijuuteen ja kirjallisuuteen. Avaussaarnasta löytyy esimerkiksi Paasilinnan klassikkototeamus siitä, miten kirjailijaksi ei synnytä: ”On elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija.”
Oivaltava on myös Paasilinnan luokittelu, jossa hän jakaa kirjailijat neljään luokkaan sen mukaan, kuinka he asennoituvat valtaapitäviin: haastajat, yhteistoimintamiehet, vaikenijat ja veijarit.
Vähemmän hauskasti luokittelu liittyy tekstiin, joka käsittelee kirjailijoiden vainoamista. Kaikkia kirjailijoita ei vainota, vaan valikoituja, vaarallisia. Tästä kirjoitus päätyy siihen, kuinka enemmistölle voi syntyä kiusaus katsella pientä pahaa vaiti kuvitellen, että näin ostetaan oma turvallisuus. Jotain ajankohtaista tässäkin lie.
Paasilinnaa itseään pidettiin kapinallisena ja rohkeana toisinajattelijana. Hyvästä syystä. Samaan aikaan Paasilinna palkittiin melkein kaikin mitalein, apurahoin ja tunnustuksin, joita Suomi parhaille pojilleen (harvemmin tytöilleen) jakaa. Minusta se kertoo 1960-1990-lukujen meiningistä hyvää.
⭐⭐⭐⭐
Kommentit
Lähetä kommentti