Kirjaraportti

Kirjaraportti 179. Arto Salminen: Lahti (2004, WSOY).  Olen lueskellut Salmisen tuotantoa pikkuhiljaa uudestaan, ikään kuin kunniakierroksina. Tässä tapahtumat alkavat Lahden Hennalasta, mutta lahdista tässä kirjoitetaan, pienellä l:llä. Jos vertauskohtia hakee Suomi-rockista, Lahti on sitruunahapossa marinoitu Miljoonasateen Meitä jyrätään.  Kolme puolustusvoimain lääkintäkoulun oppilasta, Äyräpää, Hiitola ja ”meidän Marko” saavat komennuksen salaisiin sotaharjoituksiin, joissa ammutaan sikoja ja opetellaan sotavammojen hoitoa. Ruokatauoilla ja iltanuotioilla oppilaat kuuntelevat, kun korkeat upseerit - majuri Tuppervaara, eversti Täyssinä, lääkintämajuri Pähkinäsaari ja lääkintäkenraali Stolbova - luennoivat sodan logiikasta, siis logistiikasta, joka vertautuu kaupan keskusliikkeiden järjestelmiin. Haavoittunut sotilas on tuoretuote, jonka tuotantoa ja kuljetusketjua optimoidaan, jotta loppuasiakas saadaan pidettyä tyytyväisenä ja hävikki toleranssissa. Kirkon kanssa armeija...

Kirjaraportti 178. Saara Turunen: Järjettömiä asioita (2021, Tammi). Olen lukenut Turusen romaanit väärässä järjestyksessä, neljä pötköä autofiktiivistä makkaraa. Ihan hyvä järjestys toki tämäkin: 2., 1., 4. ja 3. Jokaisesta olen tykännyt. Makkaravertaus oli tyhmä, mutta jostain se tuli. Sillä tavalla nämä ovat makkaramaisia, että juoni puuttuu ja yhtä makoisan palan voisi haukata mistä kohdasta hyvänsä. Kun ihmisen elämä ei lähtökohtaisesti ole tarina, vaan sitä sun tätä yhden kuoren sisällä, makkaramuodon voisi ajatella sopivan luontevasti juuri autofiktioon. Eikös? Anteeksi rönsyily. Kuten ennenkin, Turunen kirjoittaa minämuodossa itsensä näköisestä teatteri-ihmisestä. Melkein kaikki mitä olen joskus lausunut muista turusista, pätee tähänkin Viimeksi luin häneltä Hyeenan päivät ja siinä pääaiheita olivat raskaaksi tulemisen vaikeus ja lisääntymispohdinnat. Kolme vuotta aiemmin ilmestynyt Järjettömiä asioita liikkui enemmän parisuhteen kehittymisen ympärillä. Nimi viitannee juuri täh...

Kirjaraportti 177. Elisa Shua Dusapin: Sokcho talvella (2016, suom. Anu Partanen 2023, Siltala). Pieni tunnelmapala Koreasta. Nuori nainen on palannut opiskelujen jälkeen Soulista kotikaupunkiin. Työt pienessä majatalossa ovat välipysäkki jonnekin. Turistikauden ulkopuolella kaupunki uinuu. Luin huhtikuussa Duaspinin Patchinko-kuulat, ja sen verran tykkäsin, että halusin lisää. Aika paljonhan näissä on samaa. Elokuvamainen kuvasto, epämääräinen tyytymättömyys ja haahuilu tätäkin leimaavat. Ei tätä ihan rakkaustarinaksi voi kutsua, mutta sinnepäin. Ranskalainen sarjakuvataiteilija tupsahtaa majataloon asiakkaaksi ja piirtäminen alkaa kiinnostaa tyttöäkin. Kirjoittaja asuu Sveitsissä ja kirjoittaa ranskaksi. Korealaisuus tulee äidiltä. Eurooppalaista kirjallisuutta itämaisilla maisemilla ja mausteilla. ⭐⭐⭐⭐-

Kirjaraportti 176. Hannu Raittila: Ei minulta mitään puutu (1998, WSOY). Hannu Raittila on suomalaisen kirjallisuuden Luikuri Tattinen. Häneltä löytyy aina dosentti, diplomi-insinööri tai uskontotieteilijä järjestämään pokerinaamalla maailma rationaaliseksi, onpa meininki kuinka päätöntä hyvänsä. Kaikki kuulostaa uskottavalta. Mihinkään ei voi luottaa. Ei minulta mitään puutu viettää päivän lestadiolaisten Suviseuroissa. Nimi tulee Raamatusta, mutta romaani käsittelee historian suurimpia herätysjuhlia ennen muuta logistisena kysymyksenä. Kun Kouvolan kokoinen teltta- ja asuntoautokaupunki kasvaa viikonlopuksi savipellolle, moni asia voi mennä pieleen. Luin tämän nyt noin kolmatta kertaa ja muistin, että on hyvä. Sitä en muistanut, kuinka hyvä. Moneen suuntaan yhtä aikaa pyörivä karuselli. Kasvavaa paniikkia. Kriittisiä havaintoja yhteiskunnasta. Tällä lukemisella romaanin isoimmaksi kysymykseksi nousi kasvun rajat. Ihminen kuvittelee hallitsevansa, vaikka maailma muuttuu koko ajan moni...

Kirjaraportti 175. Sayaka Murata: Lähikaupan nainen (2016, suom. Raisa Porrasmaa 2020, Gummerus). Harvakseltaan tulee vastaan romaaneja, jotka eivät muistuta oikein mitään aiemmin luettua. Lähikaupan nainen on omanlaisensa, kliininen kuvaus sosiaalisista normeista ja kapeista rooleista, joita etenkin naisille Japanissa jää. Keiko on 36-vuotias nainen ja jämähtänyt osa-aikatöihin lähikauppaan. Japanilainen konbini on ympäri vuorokauden aukioleva pieni, stadardoitu minitavaratalo, josta saa kaiken pikaruoasta piilolinssinesteisiin. Keiko aloitti työt yliopiston opiskelijana, mikä oli normaalia. 18 vuotta myöhemmin, valmistumisen jälkeenkin hän jatkaa samassa kaupassa, eikä se ole enää normaalia. Pitäisi olla naimisissa, äiti tai ainakin vakituisessa työssä. Konbini on Keikon turvapaikka, elämän tarkoitus ja rakkaus. Siellä pukeudutaan univormuun, kommunikoidaan asiakkaiden kanssa ketjun päättämillä vakiolauseilla ja kaikelle on tarkat paikkansa. Diagnoosia ei esitetä, mutta Keikon vaikeu...

Kirjaraportti 174. Elizabeth Strout: Olive Kitteridge (2008, suom. 2020 Kristiina Rikman, Tammi). Olikos tämä episodiromaani vai novellikokoelma? Ehkä enemmän jälkimmäinen. 13:a tarinaa yhdistää Olive Kitteridge, joko sivuhahmona tai pääosassa, eläkkeellä oleva matematiikanopettaja, tylppä, kulmikas nainen. Kertomukset kuvaavat elämän suuria kipupisteitä tai käännekohtia: salarakkauksia, eroja, lähtöjä, pelastumisia. Olen lukenut Stroutilta useamman Lucy Bartonista kertovan romaanin ja pitänyt kaikista. Olive Kitteridge kuuluu varhempaan tuotantoon, ja tästä oli vaikeampi pitää noin kahdesta syystä. Toinen liittyy kirjoitustyyliin. Liikaa hörsellystä: pitkiä virkkeitä, joissa kuvaillaan vaatteiden kuoseja ja kankaita sekä sitä, miltä auringon lämpö tuntuu tässä gladiouluksia kasvavan kukkapenkin vieressä norkkomyrttipensaan varjossa. Ymmärrä toki, että tuo saattaa olla tarpeen, jotta Yhdysvaltain itärannikon pikkukaupungin meiningin saa kuvattua. Ja päälle tyhjät, kotoisat lörpöttelyt ...