Ei minulta mitään puutu

Kirjaraportti 176. Hannu Raittila: Ei minulta mitään puutu (1998, WSOY).

Hannu Raittila on suomalaisen kirjallisuuden Luikuri Tattinen. Häneltä löytyy aina dosentti, diplomi-insinööri tai uskontotieteilijä järjestämään pokerinaamalla maailma rationaaliseksi, onpa meininki kuinka päätöntä hyvänsä.

Kaikki kuulostaa uskottavalta. Mihinkään ei voi luottaa.

Ei minulta mitään puutu viettää päivän lestadiolaisten Suviseuroissa. Nimi tulee Raamatusta, mutta romaani käsittelee historian suurimpia herätysjuhlia ennen muuta logistisena kysymyksenä.

Kun Kouvolan kokoinen teltta- ja asuntoautokaupunki kasvaa viikonlopuksi savipellolle, moni asia voi mennä pieleen.

Luin tämän nyt noin kolmatta kertaa ja muistin, että on hyvä. Sitä en muistanut, kuinka hyvä. Moneen suuntaan yhtä aikaa pyörivä karuselli. Kasvavaa paniikkia. Kriittisiä havaintoja yhteiskunnasta.

Tällä lukemisella romaanin isoimmaksi kysymykseksi nousi kasvun rajat. Ihminen kuvittelee hallitsevansa, vaikka maailma muuttuu koko ajan monimutkaisemmaksi. 

Suviseuroistakin rakennetaan vuosi vuodelta mahtavampia. Jumalaako se palvelee, kun seuroja varten pitää kehitellä oopperatalon kokoisia jättitelttoja?

Kolmiomuoto on maailman kestävin rakenne, kuten kirjan arkkitehti todistaa. Muoto toistuu jättiteltan rakenteissa. Vanhan Yoldianmeren pohjasta muodostunut savipelto kestää mitä vain, jos sen kolmiomaista molekyylirakennetta ei häiritä.

Kun sopiva perhonen sitten räpäyttää siipiään, teltta lentää myrskyvirtauksessa taivaalle, kaupunki uppoaa saveen ja uskovat lapset syövät kakkua helvetinenkeleitten häissä.

Teologiaosaston kantava jännite löytyy takaumista, jossa vertaillaan surkeilevaa, epäilevää körttiä ja optimistista lestadiolaista, joka yrittää, panee toimeksi ja saa synnit anteeksi heti tuoreeltaan.

Maailmalle ei saa suitsia suuhun, eikä Jumalaa kannata haastaa painiin. Tämä on tarinan opetus.

⭐⭐⭐⭐⭐-