Turvapaikka

Kirjaraportti 211. Arto Salminen: Turvapaikka (1995, Otava).

Päähenkilö heittää kissaa kivellä. Pelästynyt kissa avaa suunsa, ja sieltä lentää pakoon lintu. Tällä romaani alkaa. Kuka on roisto, kuka sankari, kuka uhri?

Kirjan päätteeksi käärme pääsee hengestään. Kirveellä katkaistun ruumiin sisältä löytyy päästäinen.

Turvapaikka on Arto Salmisen esikoisromaani. Kirjailijaluonne tuli kerralla selväksi. Huumori iskee hamarapuolella. Henkilöitä yhdistävät petos, hyväksikäyttö ja yritys selviytyä.

Juuri tällaista valoa taisin kaivata marraskuun pimeyteen! Edellisestä lukukerrasta kuluikin reilut 20 vuotta. (Kiitos kannustuksesta HS!)

Kielileikit eivät vielä esikoisessa ole kasvaneet hurjimpaan kukoistukseen. Muutenkin teksti tuntuu jotenkin väljemmältä kuin Salmisen viimeisissä, Lahdissa ja Kalavaleessa.

Turvapaikka kertoo elämästä SPR:n vastaanottokeskuksessa, enemmän henkilökunnasta kuin asiakkaista. Auttamisbisneksen sumea logiikka saa pikku piikkejä. Rasismi ilmenee monitahoisemmin kuin se yleensä nähdään. Pääosin romaani keskittyy purkamaan yksinkertaistavia luokitteluja, joilla ihmisistä tehdään hyviä ja pahoja, auttajia ja autettavia.

Kenelle vastaanottokeskus lopulta oli turvapaikka? Romaanin päähenkilö, pakolaisohjaaja Sundqvist ainakaan ei pärjännyt, kun joutui sieltä lähtemään.

⭐⭐⭐⭐