Cormac McCarthy: Tie

Kirjaraportti 264. Cormac McCarthy: Tie (2006, suom. Kaijamari Sivill 2008, WSOY).

Isä, poika ja pyhä henki. Kun pyhä henki palaa maailman mukana tuhkaksi, jäljelle jäävät isä ja poika.

Tie ei kerro Jumalasta, mutta jotain raamatullista siinä on. Maailma on loppunut sellaisena kuin sen tunnemme.

Isä ja poika kulkevat läpi palaneen maan, koko omaisuus ruosteisessa ostoskärryssä. Etsivät ruokaa tyhjistä taloista. Jokainen vastaantulija on uhka. Jokainen huolehtii vain itsestään. 

En ole dystopiakirjallisuutta kovin paljon lukenut. Tuoreemmista Tie muistuttaa asetelmaltaan Emily St. John Mandelin Asema 11:ää. Paitsi, ettei tuhon syytä kerrota. Ja Asema 11 on paljon valoisampi; toivoa tuo esimerkiksi kulttuuri.

Onko elämä mielekästä, jos kaikki energia menee selviytymiseen eikä näkymää parempaan ole? Äiti veti omat johtopäätökset. Isän elämälle tarkoituksen tuo poika. Toisin päin ajatellen isä on pojalle kuin jumala: ainoa yhteys siihen maailmaan, joka joskus oli.

Isän ja pojan yhteinen tarkoitus on pysytellä hyvän puolella, kantaa tulta, kuten he sanovat. Sen verran pyhää (jumaluutta?) ihminen tarvitsee karussa maailmassa, jossa hyvän ja pahan erot ovat brutaaleja. Hyvät eivät esimerkiksi pyydystä ja syö toisia ihmisiä. 

Romaanin kieli on pelkistettyä ja kulkee paljon isän ja pojan vuoropuheluna. Se kuvaa matkaa kohti rannikkoa, kylmyyttä, sadetta, maisemaa, niukkoja aterioita. 

Ainakin New York Timesin ja Guardianin listauksissa Tie on noussut tämän vuosisadan 20 parhaan romaanin joukkoon. Ymmärrän tämän: riisuttu ja selittelemätön taideteos.

Samalla melko ankea. En sano toivoton, kun lopulta toivoakin yllättäen löytyy. Ihmisistä tietysti.