John Williams: Stoner

Kirjaraportti 260. John Williams: Stoner (1965, suom. Ilkka Rekiaro 2015, Bazar). 

Pienviljelijän poika lähtee lukemaan agronomiksi, mutta päätyy kirjallisuusluennolle kohtalokkain seurauksin.

Stonerista tuli moderni klassikko aikamoisella viipeellä. Tuoreeltaan sitä myytiin pari tuhatta kappaletta, mutta 40 vuotta myöhemmin, kirjailijan kuoltua, romaanista otettiin uusi painos, ja käännökset levisivät lopulta Suomeenkin.

Isä jatkaa tilanpitoa yksin, kunnes kuolee pellolle. Romaani on pojan elämäkerta. Hänkin kuolee työnsä ääreen. Samanlainen puurtaja kuin isänsä, harmaa apulaisprofessori Missourin yliopistossa.

William Stoner elää tavallisen elämän. Sosiaalinen nousu pellolta akateemiseen keskiluokkaan, onneton avioliitto, yksi intohimoinen rakkaus. Eipä ihmeitä. Pari maailmansotaa alkaa ja loppuu (mitä tuhlausta!).

Williams kirjoittaa kauniisti mutta lakonisesti. Teksti vie saman tien mennessään. Aika isoilla kaarilla kuljetaan. Naturalistinen arki pitää arvailla.

Eniten tämä kertoo työstä ja intohimosta siihen. Yliopistollakin Stoner toimii kuin maatyöläinen, viljelijä. Aloittaa aamulla, painaa iltaan. Siirtää seuraavalle sukupolvelle sitä, mihin itse syttyi pakollisella kirjallisuuden johdantokurssilla.

Myös suhde vastoinkäymisiin on agraarinen. Olosuhteet vaihtelevat. Kuivuus, rankkasateet, hirveä vaimo, yliopiston esimiehet. Niille ei mitään voi.

Sopeudutaan, painetaan eteenpäin. Suojellaan tärkeintä: intohimoa kirjallisuuteen ja opettamiseen. Vain yhden kerran Stoner aktivoituu päättäväiseen vastarintaan häätääkseen yliopistolle tunkeutuvan vieraslajin, epärehellisen tohtoriopiskelijan.

Romaanin ydin on tavallisen ihmisen arvokkuus. Stonerin stooalainen lujuus muistuttaa joskus saamattomuutta. Miksi hän ei pelasta rakkauttaan, kun sellaisen vihdoin löytää? Miksi hän antaa vaimonsa pilata tyttärensä elämän? Raivostuttavaa.

Täydellisistä sankareista ei synny loistavaa kirjallisuutta. Tämän piti olla kesäloman pakkoklassikko mutta olikin ihan huippu. 

⭐⭐⭐⭐⭐