Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Kirjaraportti 262. Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta (1989, suom. 1990 Helene Bützow, Tammi).

Brittiläisen Nobel-kirjailijan pääteos kertoo hovimestarista ja syyllisyydestä. Joku asetelmassa hymyilyttää.

Stevens on palvellut hänen ylhäisyyttään moitteettomasti yli 30 vuotta. Sitten lordi kuolee ja Darlington Housen isäntä vaihtuu amerikkalaiseen liikemieheen. Ensiluokkainen hovimestari huomaa muuttuneensa dinosaurukseksi.

Luin viime vuonna Ishiguron Japaniin sijoittuvan Menneen maailman maalarin vuodelta 1986. Kirjan teemoissa oli valtavasti yhteistä. Mikä on yksilön vastuu, kun aika vaihtuu ja selviää, että hän on palvellut vääriä aatteita ja ihanteita?

Myös kerronta on tuttua. Brittiläisen yläluokan tapa kätkeä hankalat asiat koukeroisten kiertoilmausten ja jäykän ylähuulen taakse muistuttaa japanilaista kulttuuria.

Kesällä 1956 Stevens lähtee uuden isäntänsä Fordilla lomamatkalle. Länsi-Englannin nähtävyyksien lisäksi tarkoitus on nähdä Darlington Housen entinen pääemäntä miss Kenton.

Matkan aikana minäkertoja käy läpi elämäänsä, hovimestarin työn koodistoa ja vähän myös suhdettaan miss Kentoniin – puhtaasti ammatillista, kuten hän vakuuttaa.

Kerronnan hienous piilee siinä, kuinka asioista voi kertoa jättämällä kaiken sanomatta. Hovimestariuden ytimessä on arvokkuus. Julkisesti ei sovi riisuutua edes missään vertauskuvallisessa mielessä. Kun rakas uhkaa lähteä toisen matkaan, siihen vastataan sydämellisellä onnittelulla very much ja indeed.

1950-luvulla aristokraattinen luokkayhteiskunta teki kuolemaa. Vanhat arvot alkoivat näyttää vanhoilta. Hovimestari Stevens joutui opettelemaan leikinlaskua ja "sukkeluuksia", kun uusi isäntä tuntui sellaista arvostavan. (Kuulostaako tutulta?)

Hovimestarin uran hienoimmat hetket osuivat maailmansotien väliin. Lordi isännöi tärkeitä kokouksia ja vieraita, natsi-Saksan ulkoministeriä esimerkiksi. Sodan jälkeen Darlingtonin maine oli kuitenkin mennyt natsimielisyyden vuoksi.

Kannattiko tällaiselle miehelle olla varauksettoman uskollinen? Kannattiko vastuu valinnoista ulkoistaa ammatillisille normeille? Kannattiko tunteet pakastaa?

Hovimestari on aina syyllinen. Stevensin syyllisyys kohdistuu lähinnä oman elämän tuhlaamiseen. Jos arvojärjestyksiä ehtii miettiä jo päivällä, illalla ei kaduta niin paljon.

⭐⭐⭐⭐⭐

P.S. Se pitää vielä sanoa, että tämänkin kirjan evakuoin työpaikan kirjastosta ennen sen tuhoamista. Kannatti ottaa. Paras kaikista.