Kristiina Wallin: Laituri

Kirjaraportti 268. Kristiina Wallin: Laituri (2026, Kustantamo S&S).

 

Elämä loppuu. Edessä on muutto kerrostaloon odottelemaan kuolemaa. Ja sehän pistää miettimään. "Meillekö se kaikki tapahtui? Kokonainen elämä?"

 

Taiteilijapariskunta on asunut meren rannan puutaloa yli 40 vuotta. Mies on kirjoittanut siellä, nainen maalannut, kumpikin pitkän uran. Nyt ei enää jaksa. Voimat ovat hiipuneet, askel heittää.

 

Hanna maalaa vimmaisesti vielä viimeistä suurta näyttelyään varten, retrospektiivistä. Koko elämä näytille. Taide on ollut koko elämä, tapa olla ja ajatella.

 

Enemmän hän silti miettii ihmisiä, varsinkin kuolleita, ja sitä lasta, jota ei päätetty hankkia. Kuka minua suree, kun kuolen ja onko sillä väliä? Masennuksen musta koira nuuhkii kintereillä.

 

Yllätin itseni lukemalla tämän loppuun ja nauttimalla. Runoilijana tunnettu Kristiina Wallin tarjoilee tajunnanvirtaa lähentelevää kerrontaa: runokuvia ja uninkuvia. Myös sellaista käsitteellistä ajattelua, joka on konkretiaa kaipaaville aivoilleni vaikeaa.

 

Mitä se tarkoittaakaan, kun "minuuden rakenteet muuttuvat joustavimmiksi."

 

Pariskunnan taiteilijuus on jostain vanhasta maailmasta. Taide on valinnut heidät. He ovat valinneet taiteen. Välillä on pitänyt siivota ja opettaa.

 

Vanha talo on symbolina klassikko. Kellaria ei pöyhitä, mutta ullakolta löytyy kaikenlaista. Einar pukeutuu vaimon hääpukuun. Miettii vaihtoehtoisia elämiä. Jos menisi soittamaan vanhan kodin ovikelloa. Oven avaisi toinen Einar, opettaja.

 

Tavarat pitäisi pakata. Hanna ei haluaisi. "Minä viivyttelen alakerrassa ja piiloudun kielen passiivirakenteiden taakse."

 

On tässä huumoriakin, runoilijan piilottamaa. "Ikkunan takana sumu peittää meren kuin mikäkin vertauskuva."

 

Kaunis kirja vanhenemisesta. 58-vuotiaana aihepiiristä on hyvä jotain jo tietää.