Kirjaraportti

Kirjaraportti 116. Ari Wahlsten: Pahan syleily (2024, Docendo). Helsinkiläinen yksityisetsivä Kit Karisma auttaa pulassa olevia naisia jo kahdeksannessa seikkailussa. Tuttua ja turvallista. Sillä tavalla toimivaa, että piti aamuyön puolelle jatkaa tämän seurassa. Tykkään näistä Karismoista. Letkeä minäkertoja ja nokkela sanailu ovat kohtuullisesti annosteltuna nautittava yhdistelmä. Näissä toki kierrätetään kaikkia dekkareiden kliseitä, mutta niin taitavasti, että se ei ärsytä vaan hymyilyttää. Kiperiä tilanteitä, täpäriä pelastumisia, hyviä ja pahoja poliiseja, petollisia naisia, lumoavia  lyylejä. Ruumiita tulee aina useita. Väkivalta pysyy silti taka-alalla, eikä sillä mässäillä. Tällaisten sarjojen haaste on siinä, kuinka tasapainoilla uudistumisen ja pysyvyyden välillä. Kahdeksannessa osassa  ne asiat, jotka ekoissa tarinoissa olivat raikkaita, ovat jo vanhoja. Onneksi Wahlsten onnistui tähänkin tuomaan taas uutta. Edellisessä mentiin ihmiskaupan syövereissä, nyt ympärist...

Kirjaraportti 115: Riku Keski-Rauska: Kasvonsa peittänyt mies – Juha Vikatmaan elämä (2024, Docendo). Kannattaako kirjoittaa elämäkerta 50 vuotta sitten kuolleesta poliitikosta, joka ei ehtinyt edes nousta politiikan huippupaikoille? Tässä tapauksessa vastaus on ehdottomasti kyllä. Ajan poliittisten tapahtumien puiminen kiinnostanee vain asian harrastajia, mutta yksityiselämässä liikutaan ikuisempien kysymysten äärellä. Vikatmaa (1941–1974) oli kokoomuksen nouseva kyky – tuleva puheenjohtaja, pääministeri, ehkä presidentti – joka tappoi itsensä 33-vuotiaana poliittisten ja yksityiselämän paineissa. Riku Keski-Rauskan elämäkerrassa käydään läpi Vikatmaan poliittista uraa ja sen kähinöitä. Teoksen kantava kysymys kuitenkin on, mikä sai miehen päätymään äärimmäiseen ratkaisuun. Vikatmaa oli kuuden ällän lahjakkuus Raumalta. Hän lähti politiikkaan Turun yliopiston nuorena rikosoikeuden apulaisprofessorina, ensin kaupunginvaltuustoon, samaa vauhtia äänivyöryllä eduskuntaan. Hän onnistui luo...

Kirjaraportti 114. Carlos Ruiz Zafón: Marina (1999, suom. Antero Tiittula 2013, Otava). Tulipa luettua epähuomiossa espanjalainen nuorten seikkailuromaani. Ei kaduta. Aika hauskaa luettavaa oikeastaan. Ruiz Zafón on ollut pitkään epämääräisellä ”lukulistallani” ja tämä Marina tuli sopivasti vastaan kirjastossa. Vasta myöhemmin selvisi, että teos on herran varhaiskaudelta, jolloin hän kirjoitti nuorille. Marina kerrotaan 15-vuotiaan pojan, Óscarin näkökulmasta. Hän tapaa ihastuttavan Marinan ja seikkailee tämän kanssa Barcelonan hautausmailla, puistoissa ja viemäreissä Frankenstein-tyyppisen mysteerin perässä. Ikuisesta elämästä, hullusta tohtorista, traagisista rakkaustarinoista, rikkauksista ja kateudesta oli muun muassa kyse. Romaani on kirjoitettu 25 vuotta sitten, mutta tyylissä on jotain paljon vanhempaa, ei nyt ihan Vihervaaran Annaa tai Aarresaarta, mutta siihen suuntaan. Seikkailu ja arvoitus ovat tässä pinnalla. Tytön ja pojan suhde jää yllättävän pienelle, ja kaikki seksuaali...

Kirjaraportti 113. Eevi Kuokkanen: Viimakerroin (2024, Tammi). Tästä tulikin sarja, Rantakaupunki. Nyt siis osa 2. Kaupunki muistuttaa yhä Hankoa. Kansilehdellä Eevi (sanon Eevi koska tunnen rouva Kuokkasen jo kultaiselta 90-luvulta) kiittää Mauri Sariolaa ravintolan nimestä. Tätä viitettä en hiffannut, mutta onhan romaanissa muuten yllättävän paljon samaa kuin Sariolassa parhaimmillaan. Jo nimeen on törkätty - ehkä alitajuton - viittaus varatuomari Viimaan. Mikä muu yhdistää? 1) Sujuva, vetävä kerronta, joka pakottaa hotkaisemaan. 2) Kytkennät (turmeltuneisiin) parempiin piireihin. 3) Verityö, joka johtaa toisiin. 4) Vihjeitä ja langanpäitä, joilla hämätään ja pedataan loppuratkaisu. Jotta totuus ei unohtuisi, sanottakoon, että erot Sariolaan ovat vielä isompia. Kun Susikosken sisustukseen kuuluivat tammiparketit, hirvensarvet ja baarikaapit, rantakaupungissa liikutaan vaaleammissa tapeteissa, merituulessa ja tiimityötiloissa. Vielä viimeinen - pakollinen - Sariola-rinnastus: mieskuva...

Kirjaraportti 112. Mariana Enriques: Yö kuuluu meille (2019, suom. Sari Selander 2022, WSOY). Tarina käynnistyy lupaavasti. Nuori isä pakenee Buenos Airesista poikansa kanssa. Eletään 1980-luvun alkua, jolloin Argentiinaa hallitsi sotilasdiktatuuri. Isä on meedio, ja kultti haluaa pojasta isän työn jatkajan. Isä taas haluaa pelastaa pojan mielisairaalta kultilta, ja tästä syntyy jännite, jolle romaani perustuu. Kultti eli ”Kilta” on klassikkokamaa: hyperrikkaiden kansainvälinen liittouma, jossa etsitään ikuista elämää, tehdään ihmisuhreja, vieraillaan rinnakkaistodellisuudessa, kaapataan lapsia vankityrmiin ja plärätään Tarot-kortteja. Ei ihan Illuminati, mutta sinnepäin. Genre on minulle vieras, mutta mikäs siinä, kyllä tällaistakin lukisi. Omaan makuuni kokonaisuus oli kuitenkin aika puuduttava. 650 sivussa oli puolet liikaa - lukeminen meni paarustamiseksi. Mukana oli irrallisen tuntuisia jaksoja, esimerkiksi perusteellista mehustelua meedion vaimon opiskeluvuosilta 70-luvun poreile...

 Kirjaraportti 111: Aila Meriluoto: Lauri Viita (1974, WSOY). Teos julkaistiin aikanaan WSOY:n Legenda jo eläessään -sarjassa, tosin Viidan kuoleman jälkeen. En tunne Viidan tuotantoa lainkaan, en myöskään Meriluodon. Miten lie tämä tarttuikin kirjastosta völjyyn. Sivistyin taas vähän. Kannatti lukea.   Meriluoto kirjoittaa aiemmasta puolisostaan. Hän, nuori, tunnustettu runoilija, oli mennyt rakastumaan Viitaan 1940-luvun lopulla. Menivät naimisiin, saivat neljä lasta ja erosivat, kun Viidassa mielensairaus eteni mahdottomuuksiin. Meriluodon tekstissä näkyi vieläkin -18 vuotta liiton päättymisen jälkeen - ihaileva, palvova sävy. Samalla elämäkerrasta käy ilmi Viidan (1916 - 1965) mahdottomuus ihmisenä ja puolisona.  Kovin kuulosti klassiselta tapaukselta. Miesnero ja hänen takanaan nainen joka tuki, ymmärsi ja pyöritti perhearjen. Nero juopotteli, oikutteli ja sotki raha-asioita. Toki hoiteli myös neron hommia, kirjoittelikin vähän. Kirja kertoo Viidasta, mutta sama...