Kasvonsa peittänyt mies – Juha Vikatmaan elämä

Kirjaraportti 115: Riku Keski-Rauska: Kasvonsa peittänyt mies – Juha Vikatmaan elämä (2024, Docendo).

Kannattaako kirjoittaa elämäkerta 50 vuotta sitten kuolleesta poliitikosta, joka ei ehtinyt edes nousta politiikan huippupaikoille?

Tässä tapauksessa vastaus on ehdottomasti kyllä. Ajan poliittisten tapahtumien puiminen kiinnostanee vain asian harrastajia, mutta yksityiselämässä liikutaan ikuisempien kysymysten äärellä.

Vikatmaa (1941–1974) oli kokoomuksen nouseva kyky – tuleva puheenjohtaja, pääministeri, ehkä presidentti – joka tappoi itsensä 33-vuotiaana poliittisten ja yksityiselämän paineissa.

Riku Keski-Rauskan elämäkerrassa käydään läpi Vikatmaan poliittista uraa ja sen kähinöitä. Teoksen kantava kysymys kuitenkin on, mikä sai miehen päätymään äärimmäiseen ratkaisuun.

Vikatmaa oli kuuden ällän lahjakkuus Raumalta. Hän lähti politiikkaan Turun yliopiston nuorena rikosoikeuden apulaisprofessorina, ensin kaupunginvaltuustoon, samaa vauhtia äänivyöryllä eduskuntaan. Hän onnistui luomaan ympärilleen ilmiön ja itselleen maineen politiikan uudistajana, ”remonttimiehenä”.

Politiikassa hänen suuri tavoitteensa oli kokoomuksen vieminen hallitusvaltaan ja maata uudistamaan. Sen edellytyksenä oli puolueen vanhoillisen, ns. perustuslaillisen siiven voittaminen. 

Puolueen Kekkos-vastaiset jäärät ja kriittiset lehdet – Uusi Suomi ja Aamulehti ­– piti saada vaiennettua, jotta kokoomus olisi kelvannut Kekkoselle ja Neuvostoliitolle.

Tässä taistelussa iskuja otettiin ja annettiin. Jos nyt on politiikka kovaa, niin näytti olleen jo tuolloin.  Vikatmaassa oli ehdottomuutta, joka takasi, että iskuja tulee.  Vastaavasti sellainen pehmentävä mekanismi puuttui, joka olisi auttanut niitä kestämään.

Vikatmaa oli tottunut vaatimaan itseltään paljon ja olemaan voittaja. Kiinnostavaksi vertauskohdaksi kirjassa nousee Vikatmaata pari vuotta nuorempi tukija Ilkka Kanerva, jonka sosiaalinen ja henkinen joustavuus mahdollisti vuosikymmenten uran politiikan huipulla – turkulaisten äänillä.

Lukiessa ihmettelin taas, miksi Vikatmaan lapsuus, nuoruus ja seurustelu perattiin niin tarkasti läpi. Jossain vaiheessa ymmärsin, että ratkaisu on perusteltu. Elämäkerran keskeisin vastaus löytyy juuri kotoa.

Vikatmaan vanhemmat olivat ankaran uskonnollisia opettajia, jotka vaativat lapsiltaan paljon. Lahjakkaalta pojalta odotettiin pienestä pitäen työtekoa ja onnistumista. Vain paras kelpasi. Kun tavoite päätettiin, sitä kohti mentiin, vaikka kiven läpi.

Elämäkerran perusteella näyttää, että Juha Vikatmaa ei koskaan kasvanut siinä mielessä aikuiseksi, että olisi oppinut hallitsemaan ulkoa tulevia odotuksia ja riittämään itselleen. Isänmurha jäi tekemättä. Rakastuminen väärään naiseen oli selkein yritys kapinoida vanhempia vastaan, mutta pieleen meni sekin, kun tuli avioero.

Politiikan puolelta yllättävin elämäkerrasta noussut tieto oli Vikatmaan puoluevalinta. Hänestä tuli kokoomuslainen ilmeisesti siksi, että kokoomus ymmärsi pyytää. Enemmän häntä pidettiin demarina. Toki pappisperheen pojalle kokoomus oli luonteva valinta. 

Elämäkerrassa ei juuri käydä läpi, mistä Vikatmaan yhteiskunnallinen ajattelu lähti ja miksi hän ajoi niitä asioita, joita ajoi.

Vikatmaata kuvataan älykkääksi, valovoimaiseksi tähdeksi. Uskon, että näin oli. Se minulle pysyi epäselvänä, että miten asia ilmeni, miten aikalaiset hänen loistonsa kokivat. Henkilö jäi siis vähän kaukaiseksi.
 
Lähinnä Vikatmaasta jäi mieleen nykyajasta katsottuna hämmentävä kyvyttömyys arkisten, parisuhteeseen ja perhe-elämään liittyvien ristiriitojen ratkaisuun ja niistä puhumiseen.

****