Viimakerroin

Kirjaraportti 113. Eevi Kuokkanen: Viimakerroin (2024, Tammi).

Tästä tulikin sarja, Rantakaupunki. Nyt siis osa 2. Kaupunki muistuttaa yhä Hankoa.

Kansilehdellä Eevi (sanon Eevi koska tunnen rouva Kuokkasen jo kultaiselta 90-luvulta) kiittää Mauri Sariolaa ravintolan nimestä. Tätä viitettä en hiffannut, mutta onhan romaanissa muuten yllättävän paljon samaa kuin Sariolassa parhaimmillaan. Jo nimeen on törkätty - ehkä alitajuton - viittaus varatuomari Viimaan.

Mikä muu yhdistää? 1) Sujuva, vetävä kerronta, joka pakottaa hotkaisemaan. 2) Kytkennät (turmeltuneisiin) parempiin piireihin. 3) Verityö, joka johtaa toisiin. 4) Vihjeitä ja langanpäitä, joilla hämätään ja pedataan loppuratkaisu.

Jotta totuus ei unohtuisi, sanottakoon, että erot Sariolaan ovat vielä isompia. Kun Susikosken sisustukseen kuuluivat tammiparketit, hirvensarvet ja baarikaapit, rantakaupungissa liikutaan vaaleammissa tapeteissa, merituulessa ja tiimityötiloissa.

Vielä viimeinen - pakollinen - Sariola-rinnastus: mieskuva. Viimakertoimen neljästä miehestä kaksi oli machoja alfoja. Kaksi fiksua ja myönteistä olivat pehmeällä peellä kirjoitettuja betoja. 

Kerronta etenee lyhyissä, napakasti käynnistyvissä luvuissa, joissa näkökulma vaihtuu neljän päähenkilön välillä. Muutenkin pikkukaupungin väkeä vilahtelee paljon, ja vaihtelevan syheröiset ihmissuhteet muodostavatkin yhden pääaineksista. Kun murhailun puitteena on perheyhtiön suunnitelmat pörssilistautumisesta, mukaan saadaan modernien sisätyöläisen työelämäkuvioita, joista romaanin ydinkohderyhmä löytänee paljon tarttumapintaa.

Sekä sosiaalisten suhteiden että yrityselämän osalta Eevin viesti nähdäkseni oli, etteivät asiat usein ole sitä, miltä näyttävät. Naapurin perheidylli ei ehkä kestä sen kriittisempää tarkastelua kuin komposiittipumpun elinkaarianalyysi.

En ole viimeaikoina kauhiasti jaksanut dekkareista innostua, mutta nyt minulla on jo kaksi suosikkisarjaa, jonka jatko-osia odottaa.