Kirjaraportti

Kirjaraportti 138. Antti Tuomainen: Parantaja (2010, Helsinki-kirjat). Omasta kirjahyllystä löytyi Parantaja, kun kaipasin jotain kevyehköä. Sellainen tämä oli. Toki ei mikä tahansa, vaan palkittu Vuoden johtolanka -pystillä 2011. Parantaja sijoittuu katastrofin jälkeiseen maailmaan, eli Helsinkiin, jossa järjestelmä on ajautunut hallitsemattomaan kaaokseen. Poliisi on voimaton ja järjestyksen pito siirtynyt vartiointiliikkeille tai jengeille. Ilmastonmuutoksen tuomat sään ääri-ilmiöt ovat pistäneet maailman ihmiset liikkeelle. Etelä-Suomestakin kaikki kynnelle kykenevät ovat paenneet pohjoiseen. Tarina kertoo miehestä, jonka toimittajavaimo katosi hänen selvittäessään sarjamurhaajan tapausta. Tosi mies etsii, vaikka olisikin huonosti myyvä runoilija. Melkoisen keponen ja kökkö oli juoni. Jännitys ei erityisemmin kohonnut, käänteet eivät yllättäneet ja jokainen vastaantulija tuntui sekaantuneen asiaan. Parasta taisi lopulta olla dystopian kuvaus. Jostain syystä järjestelmän murtuminen ...

Kirjaraportti 137. Antti Hurskainen: Suntio (2023). Romaanin lopussa päähenkilö näkee unta, jossa imuroi kirkkoa puhtaaksi paksusta tauhkakerroksesta. Aukinaisesta katosta paistaa Jumalan valo. Romaanin nimi voisi olla myös uskonpuhdistus. Hurskainen on tunnettu esseistään. Pohjimmiltaan Suntiokin on esseekokoelma, joka on naamioitu romaaniksi. Suntion alkupuoli koostuu paljolti suntion ja kirkkoherran ”keskustelusta”, loppupuoli lähinnä suntion kirjeistä muun muassa kirkkoherralle, kuolleelle isälleen ja tyttärelleen, Jumalalle ja Sauli Niinistölle. Aiheet pyörivät uskossa, Ingmar Bergmanissa, Jeesuksen viimeisissä hetkissä, sukupuolirooleissa, vanhemmuuden muutoksessa. Suntio on uskossaan varma, suoranuottinen hahmo. Häntä ärsyttää kirkon muuttuminen yleishumanistiseksi, yleisöä kosiskelevaksi laitokseksi, joka ei enää usko ydintuotteeseensa. Matkan varrella kyytiä saavat mm. Paavalin seurakunnan kiva julkkispappi ja kaikesta muusta kuin Jumalasta kolumnoiva piispa sekä kirjailija Ri...

 Kirjaraportti 136. Han Kang: Vegetaristi (2007, suom. 2017 Sari Karhulahti, Gummerus). Tuoretta nobelistia piti kokeilla, ja olihan tämä jännittävä! Kun nyt googlettelin vanhoja arvioita, huomasin muidenkin lukijoiden jääneen ihmettelemään, mistä Vegetaristi oikeastaan kertoikaan. Olisiko niin, että suuri taide jättää runsaasti tilaa tulkinnoille? Yeong-hye näkee painajaisia ja päättää siksi yhtäkkiä lopettaa kokonaan lihansyönnin. Siitä nimi romaanille ja siitä näkyvä alku mielisairaudelle, jonka kehittymistä romaanissa kuvataan. Etelä-Koreassa lihattomuus tuntuu olevan äärimmäinen valinta, joka saa aviopuolison ja suvun pois tolaltaan. Sovinnaisesta poikkeavat valinnat aiheuttavat lähipiirille häpeää. Romaani koostuu kolmesta osasta. Jokaisessa asioita katsotaan eri henkilön näkökulmasta. Ensin kertoo puoliso, sitten siskon mies, lopuksi sisko. Vegetaristi itse pääsee suoraan ääneen vain vähän. Kaikki neljä ovat onnettomia ja ulkopuolisia omassa elämässään. Romaanin toinen osa k...

Kirjaraportti 134. Hanna Kuusela: Syytös - Muuan akateeminen komitragedia (2024, Vastapaino). ”Hullu ämmä” kirjoittaa yliopistoista, sivistyksestä ja demokratiasta. Teos on kaunokirjallisuudeksi luokiteltu henkilökohtainen, faktapohjainen syytöskirjelmä heistä, jotka pilasivat yliopistot. Syytös lähtee Tampereen T3-säätiöyliopiston perustamisesta. Teknologiateollisuusvetoisessa hankkeessa vanha yliopistomaailman autonomia nitistettiin. Tilalle tulivat puheet strategiasta, huippuyliopistoista ja ekselenssistä. Kuusela on apulaisprofessori ja tupladosentti. Hän oli T3:n käynnistysvaiheen ehkä näkyvin vastarannankiiski. Autonomia tarkoittaa sitä, että yhteisö valitsee itse johtonsa. Tampereella johto - rehtorit, dekaanit, jne. - nimitetään ylhäältä. Niinpä johto myös on lojaali ylöspäin eikä yliopistoyhteisölle. Yliopistomaailman lisäksi Syytös kertoo paljon laajemmastakin huonosta muutoksesta yhteiskunnassa ja työelämässä. Keskiluokkaisilta tietotyöläisiltä viedään hallinnan tunne. Tilal...

Kirjaraportti 133. Ulla Janhonen: Sirkka Turkka - tähti kuuttomassa yössä (2024, Tammi). En ole koskaan kyennyt lukemaan runoja. Sirkka Turkan tuotantoa en siis tunne kuin nimeltä. Kyse on Finlandia-voittajasta ja eräästä viime vuosikymmenten tunnetuimmasta runoilijastamme. Tiesin, ettei kyse ole mistään hauraasta keuhkoparantola-tyypin runotytöstä, mutta Turkka oli vielä rouheampi hahmo kuin ajattelin. Taisi tulla paremmin toimeen koirien ja hevosten kanssa kuin ihmisten. Turkka (1939 - 2021) ei jättänyt jälkeensä mitään kattavaa dokumenttiarkistoa, vaan lähinnä läjän sekalaisia kirjeitä, kortteja, laskuja sun muuta. Elämäkerturi pelasti paperit ja lajitteli laatikoihin. Lopputuloksen kannalta silppuinen lähteistö ei minusta ole ongelma. Ihmisetkin ovat silppuisia, ristiriitaisia, arvoituksia itselleenkin. Liian tarkat faktat ja perusteelliset analyysit ovat pilanneet monta elämäkertaa. Tässä aineisto täydentyi haastatteluilla ja minusta kuvasta tuli elävä. Taas kerran heikoin osa oli...

Kirjaraportti 135. Annie Ernoux: Vuodet (2008, suom. Lotta Toivanen 2021, Gummerus). Kirjailija kertoo, miten maailma on muuttunut hänen elinaikanaan ja miten hän itse. Suurehko aihe. Muutos näkyy esimerkiksi suhtautumisessa tavaraan. Ernaux on samaa sukupolvea kuin vanhempani ja löysin tästä mm. selityksiä faijani rojurakkaudelle. Sodan jälkeisessä köyhyydessä lupaus tulevaisuudelta oli, että ”jossain oli tavaroita, joita mekin saisimme myöhemmin ostaa”. Olen lukenut Ernaux’lta useammankin hienon kirjasen, jossa hän perkaa elämänsä käännettä tai kulmaa ja yksityisestä syntyy isompi yhteiskunnallinen kuva. Vuosissa zoomin tilalla - tai ohessa - on laajakulma, ja vaikeampi tästä on pitää. Minä vaihtuu kuninkaalliseen me-muotoon, henkilökohtainen yleiseen. Kun 200 sivussa käy läpi paljon asiaa, luettelomaisuudelta ei voi välttyä. Ranskalaisten poliitikkojen, skandaalien tai brändien vilahdellessa jäin vaille sitä tunnistamisen ja nostalgisoinnin iloa, mikä asioita paremmin tuntevalle oli...

Kirjaraportti 132. Arto Salminen: Kalavale (2005, WSOY). Tämän viikonlopun teema on ollut moraalitutkielmat. Perjantaina katsoin tv:stä Tarantinon Jackie Brownin (1997), eilen luin Salmisen. Kumpikin lähetettiin uusintana. Tiesin mitä sain. Arto Salminen on ehdottomia suosikkejani. 19 vuotta sitten olin Kalavaleesta todella innoissani. Nyt aloittaessani arvelin, että ajanhammas olisi tätä järsinyt, kun aihe oli niin kiinni ajankohtaiskeskustelussa eli tosi-tv:n tulossa. Eipä kuitenkaan juuri ollut. Kalavaleessa tehdään realityä – rajuinta, mitä telkkarissa on nähty. Auschwitz-niminen formaatti seuraa kahtatoista vankia ja vartijaa kehäkolmosen varteen rakennetussa studiossa. Seksiä, väkivaltaa ja kovia sähköiskuja. Osallistujat valittiin Itä-Helsingin slummeista. Ajan kulumisen huomaa kertojaratkaisussa. Parikymmentä vuotta sitten kaikki itseään kunnioittavat tekijät (Suomessa) vuorottelivat tiheästi eri kertojien näkökulmia.  Kalavaleessa kertojia ovat kuolemaa odotteleva legendaa...