Kalavale - kansalliseepos

Kirjaraportti 132. Arto Salminen: Kalavale (2005, WSOY).

Tämän viikonlopun teema on ollut moraalitutkielmat. Perjantaina katsoin tv:stä Tarantinon Jackie Brownin (1997), eilen luin Salmisen. Kumpikin lähetettiin uusintana. Tiesin mitä sain.

Arto Salminen on ehdottomia suosikkejani. 19 vuotta sitten olin Kalavaleesta todella innoissani. Nyt aloittaessani arvelin, että ajanhammas olisi tätä järsinyt, kun aihe oli niin kiinni ajankohtaiskeskustelussa eli tosi-tv:n tulossa. Eipä kuitenkaan juuri ollut.

Kalavaleessa tehdään realityä – rajuinta, mitä telkkarissa on nähty. Auschwitz-niminen formaatti seuraa kahtatoista vankia ja vartijaa kehäkolmosen varteen rakennetussa studiossa. Seksiä, väkivaltaa ja kovia sähköiskuja. Osallistujat valittiin Itä-Helsingin slummeista.

Ajan kulumisen huomaa kertojaratkaisussa. Parikymmentä vuotta sitten kaikki itseään kunnioittavat tekijät (Suomessa) vuorottelivat tiheästi eri kertojien näkökulmia. 

Kalavaleessa kertojia ovat kuolemaa odotteleva legendaarinen tv-tuottaja Fisu-Hanski sekä hänen tyttöystävänsä, Malmin Prisman kassalta ponnahtanut missipimu Oona. Maailmat kohtaavat.

Arto Salmisen teemoina pysyivät läpi tuotannon ne samat. Hyväksikäyttö, kansan jakautuminen, epätoivoisen ihmisen vaihtoehdottomuus, median rooli systeemiä pönkittämässä.

Tämmöstä settiä ei jaksaisi lukea, jos mukana ei olisi huumoria. Salmisella huumori on pitkälti kielessä. Hän kieputtelee sanoja kummiin asentoihin ja tekee aforistisia tulkintoja, mikä tietysti on enemmän kuin sopivaa, kun kyse on kansalliseepokseemme rinnastuvasta tekstistä.

Pidän hienona esimerkiksi kohtaa, jossa Fisu-Hanski kuvailee omaa vanhenemistaan ja luovuttamistaan: ”Minä häämötin.” Häämöttäminen on sitä, kun ei enää halua nähdä tai tietää ja muuttuu toisillekin näkymättämäksi, katoaa sumuun.

****+