Suntio

Kirjaraportti 137. Antti Hurskainen: Suntio (2023).

Romaanin lopussa päähenkilö näkee unta, jossa imuroi kirkkoa puhtaaksi paksusta tauhkakerroksesta. Aukinaisesta katosta paistaa Jumalan valo. Romaanin nimi voisi olla myös uskonpuhdistus.

Hurskainen on tunnettu esseistään. Pohjimmiltaan Suntiokin on esseekokoelma, joka on naamioitu romaaniksi. Suntion alkupuoli koostuu paljolti suntion ja kirkkoherran ”keskustelusta”, loppupuoli lähinnä suntion kirjeistä muun muassa kirkkoherralle, kuolleelle isälleen ja tyttärelleen, Jumalalle ja Sauli Niinistölle.

Aiheet pyörivät uskossa, Ingmar Bergmanissa, Jeesuksen viimeisissä hetkissä, sukupuolirooleissa, vanhemmuuden muutoksessa. Suntio on uskossaan varma, suoranuottinen hahmo. Häntä ärsyttää kirkon muuttuminen yleishumanistiseksi, yleisöä kosiskelevaksi laitokseksi, joka ei enää usko ydintuotteeseensa.

Matkan varrella kyytiä saavat mm. Paavalin seurakunnan kiva julkkispappi ja kaikesta muusta kuin Jumalasta kolumnoiva piispa sekä kirjailija Risto Oikarisen Piispa-romaanin halpa uskontokritiikki. 

Teologinen osaamiseni on pintapuolista, enkä pysynyt mukana kaikissa ajatuskuluissa. Ehkä laiskuuttani, kun en jaksanut ajatella. Aika kiinnostavia kysymyksiä Hurskainen silti nosti esiin. Usko vai toivo, esimerkiksi. Hurskainen valitsee uskon ja pilkkaa niitä (meitä), jotka ripustautuvat toivoon. 

Suntion romaanillinen osa on hämmentävä. Jossain kaikkien pohdintojen lomassa lapsi sairastuu ja isä tekee armomurhan.

Romaanin raikkaasta naiskuvasta, joku luultavasti on jo tekemässä lisensiaattityötä.

****