Safe space

Kirjaraportti 192. Hanna Arvela: Safe space (2025, Tammi).

Satiiriksi tällaista kai sanotaan. Itsetärkeä, pöyhkeä taideväki saa korvilleen, kun Hanna Arvela tykittelee menemään. Kirjoittaja on itsekin mediataiteilija (mitä sitten tarkoittaakin) ja tuntuu tuntevan kulttuurialan vallankäyttöä. Ilkeitä ja osuvia havaintoja tippuu kuin liukuhihnalta. 

Safe space on Afrikkaan sijoitettu taiteilijaresidenssi, jonne vauras mutta epämääräinen säätiö lähettää viisi tunnustettua eri alojen taiteilijaa luomaan ja uudistumaan.

Taiteilijoiden ja perässä lennätettyjen kulttuurialan vaikuttajien sekoilua, alhaisia motiiveja, tyhjää taidepuhetta, aggressiivisen verosuunnittelun kritiikkiä jne. on oikeastaan ihan hauska lukea. 

Joku tässä silti mättää. Ei romaaniksi minusta riitä 300 sivua terävähköjä havaintoja. Arvela ampuu joka suuntaan, mutta jää epäselväksi, minkä sodan hän yrittää voittaa.

Nimen ja takakannen perusteella odotin, että keskiössä olisi turvalliseen tilaan, kulttuuriseen omimiseen ja kaikenlaiseen etuoikeussensitiiviseen tiedostamiseen liittyvät teemat, mutta yllättävän paljon tässä mentiin perinteisellä juoppomiesnerokärjellä.

Safe spacen ongelmana on tasapaksuus. Jokainen päähenkilö on epämiellyttävä, karikatyyriksi jäävä pyrkyri, eikä perusasetelma muutu romaanin edetessä mihinkään. 

Romaanin kertoja tietää kaiken. Ikävä kyllä kertoja myös selittää kaiken puhki. Kun romaanin mediataiteilija suunnittelee Afrikassa epämääräistä ex-tempore-adoptiota, lukija kyllä tajuaisi hankkeen ongelmat ilman, että kertoja hieroo naamaan ihmiskauppa-termin määrittelyä.

⭐⭐⭐-