Kirjaraportti

Kirjaraportti 207: Kari Kivelä: Punkkari & mediapomo (2025, Otava). Sarjassamme vuosituhannen mediavaikuttajia, ja vähän edellisenkin. Suurelle yleisölle Kari Kivelä (s. 1959) taisi jäädä aika vieraaksi hahmoksi, mutta kova ura on herralla tehtynä mm. City-lehdessä, Uutislehti 100:n taustalla sekä Alman eri johtotehtävissä Iltalehdessä ja digibisneksissä. Muistelmateos on jännästi muotopuoli. Sitä sun tätä – Suomen lähihistorian subjektiivinen pikakelaus.  Ensimmäisessä osassa Kivelä käy tiiviisti läpi uransa teinivuosien kopiokonelehdistä Rumbaan, Cityyn, Jantoniin, Sanomille ja Alma Median. Näkökulmat liikkuvat aika paljon liiketoiminnassa. Vanha maailma murtui ja mies oli rakentamassa siitä uutta bisnestä. Ensin hävisi yhtenäiskulttuuri, sitten tuli internet ja rikkoi loputkin.  Viimeisessä osassa Kivelä ruotii vielä lyhyesti median ilmiöitä ja tilaa. Kiinnostavin on keskiosa, jossa Kivelä analysoi keskeisten poliitikkojen – pääministereiden ja presidenttien – uraa ja m...

Kirjaraportti 206. Anne Moilanen: Uhma (2025, Johnny Kniga). Jälkiviisaat-ohjelmasta tuttu Moilanen kirjoitti ”rohkean” romaanin aikuisen, eronneen naisen seksuaalisesta halusta ja mieshuolista. Kuusi huomiota: 1. Minäkertoja haluaa elämäänsä räiskyvää, romanttista rakkautta ja aktiivista seksielämää. Sivut täyttyvät vanhojen rakkauksien puimisesta ja uusien skannailusta. Mukana on henkilökuvaa syventäviä ja taustoittavia jaksoja lapsuuden Kainuusta. 2. Kirja alkaa Kallen (=ravintola Kaarle XII Helsingissä) legendaarisista torstaikinkereistä, ja sinne se päättyy. Yhdenlainen lenkki. Tapahtuuko matkan varrella muutosta tai kehitystä? En sellaista huomannut. Tunnistan saman autofiktion makkararakenteen, josta kirjoitin jo Saara Turusen kohdalla. 3. Seksistä, mieltymyksistään ja tarpeistaan päähenkilö kertoo avomielisesti ja yksityiskohtaisesti. Teoksen rohkeus on siinä. Jos mies kirjoittaisi seksistä ja naisista vastaavasti, sitä kai pidettäisiin lähinnä kiusallisena. 4. Koska kirjailija...

Kirjaraportti 205. Mika Hentunen ja Kristiina Helenius: Kiinan maailma (2025, Tammi). Joskus 1990-luvun alussa tentin yliopistolla maailmanhistorian kurssilla Paul Kennedyn teoksen The Rise and Fall of the Great Powers. Ainoa yksityiskohta, jonka siitä vielä muistan, on Kiinan merimahti jo 1400-luvun alussa. Amiraali Zheng Hellä oli iso laivasto, jolla hän olisi löytöretkeillyt vaikka Amerikkaan. Afrikassa kiinalaiset kävivätkin. Aika lähellä oli, että Kiinasta olisi tullut maailman johtava valtio jo tuolloin. Poliittisella päätöksellä Ming-dynastian Kiina kuitenkin päätti lopettaa meriseikkailut ja kääntyi sisäänpäin. Alkoi Euroopan aikakausi. Nyt on toiset aatteet. Kun Kiinan kansantasavalta täyttää sata vuotta 2049, se aikoo olla maailman johtava supervalta. Hentusen ja Heleniuksen teos käy läpi maan strategiaa tämän unelman toteuttamiseksi. Aika paljon on puhetta myös Yhdysvalloista, sillä Kiina ei voi nousta ykköseksi ilman, että Yhdysvallat jää kakkoseksi. Mitään yllättäviä palja...

Kirjaraportti 204. Olli-Pekka Jauhiainen: Sukupuut (2025, Atena). Romaanin päähenkilö valmistelee isänmurhaa: päätehakkuut saavat loppua, ja perintömetsissä siirrytään jatkuvaan kasvatukseen! En tiedä, onko Metsämiesten säätiö tukenut romaanin tuotantoa, mutta teemansa puolesta liikutaan suomalaisen metsätalouden kohtalonkysymyksissä. Miten käy, kun sukupolvi vaihtuu ja omistus siirtyy uudelle, joka näkee metsän eri tavalla kuin vanhemmat? Monimuotoisuus, lajikirjo, hiilinielu kiinnostelevat, ja rahakin. Raivaussaha on kuitenkin vieras vehje, metsä vieras paikka. No, ei romaani pohjimmiltaan metsänomistusta käsittele, vaan enemmän suhdetta omiin juuriin, kotiseutuun ja vanhempiin. Päähenkilö lähti metsänreunasta Päähesuliin heti kun pääsi ja lupasi, ettei takaisin tule. Tuli kuitenkin viikonlopuksi isän pyynnöstä käymään läpi metsäkuviot sukupolvenvaihdosta varten. Kasvissyöjäksi ja lintuharrastajaksi ryhtynyt aikamiespoika kipuilee tehometsätaloutta. Metsänhoitoon pedantisti suhtautuv...

Kirjaraportti 203. Arto Paasilinna: Jäniksen vuosi (1975, WSOY). Syksyllä 1980 tiesin varmasti, että Arto Paasilinna on Suomen paras kirjailija. 5. ja 6. luokkien opettajani, maisteri Anna-Liisa Häyhä oli vihjaissut, että Isoisää etsimässä olisi hauskaa luettavaa. Siitä se lähti. 1990-luvun lamavuosina muutuin kuitenkin kriittiseksi. Hylkäsin Arton, joka oli alkanut tuntua kasarilta. Tasan 50 vuotta sitten ilmestynyttä Jäniksen vuotta pidetään Paasilinnan tuotannon kulmakivenä. Nyt lukiessa olin oivaltavani jotain teoksen piilevästä, smp:läisestä suuruudesta. Homman juju on, että romaani noudattelee klassista ”sankarin myyttisen matkan” kaavaa, mutta väärään suuntaan. Palkkio syvissä luolissa pistäytymisestä ja tulikokeiden voittamisesta onkin käänteinen eli taantuminen yksinkertaiseksi metsäläiseksi. Aika suomalaista. Ei ihme, että kansa tykkäsi. Kutsun seikkailuun esitti jänis, johon päähenkilö Vatasen auto törmäsi jossain Heinolan lähellä. Ensimmäinen kynnys ylitettiin heinolalaises...

Kirjaraportti 202. Sophia Jansson: Kolme saarta – isä, äiti ja minä (2025, suom. Jyrki Kiiskinen 2025, Siltala). Kolme saarta on hieno nimi omaelämäkerralle! 1600-luvulla elänyt pappi John Donne väitti, että yksikään ihminen ei ole saari, täydellinen itsestään. Sitä tämä tarinakin todistaa. Suhteet muuhun maailmaan – toisiin ihmisiin, läheisiin – tekevät meistä meitä. Kirjan kiinnostavuus syntyy niistä muista: taiteilijoista ja kulttuuriväestä, joita perhepiirissä vilisi. Sophia Jansson on Muumi-imperiumin nykyinen päähemuli, Tove Janssonin veljentytär ja Muumi-sarjakuvia luoneen Lars Janssonin ainoa tytär.  Nimensä mukaisesti teos kertoo erityisesti Sophian suhteista vanhempiinsa. Hän varttui pääosin isänsä kanssa. Äiti oli orpokodissa kasvanut epävakaa alkoholisti, joka kuoli, kun tytär oli kuuden.  Sophia yrittää vanhojen kirjeiden ja muistojensa perusteella hahmottaa, keitä hänen vanhempansa oikein olivatkaan. Miksi asiat menivät niin traagisesti kuin menivät? Hyvään suoma...

Kirjaraportti 201. Han Kang: Ihmisen teot (2014, suom. 2018 Sari Karhulahti, Gummerus). Ihmisen teot kertoo Gwangjun kansannousun uhreista - kuolleista ja henkiin jääneistä. Keväällä 1980 Etelä-Koreassa tapahtui verinen yhteenotto demokratialiikkeen ja maan armeijan välillä. Hieno romaani, mutta ei sitä kovin suurina päiväannoksina tehnyt mieli lukea.  Sotilaat ampuivat parikymppisiä opiskelijoita ja vielä nuorempia koululaisia kadulle. Sotilaat kiduttivat vangittuja aktivisteja kliinisellä järjestelmällisyydellä. Joku heitä ohjasi ja komensi. Ihmisen tekoja. Seitsemässä luvussa kuljetaan seitsemän osallisen mukana, ensin kansannousun keskellä ja ruumiskasoilla, sitten arkielämässä vuosien kuluttua. Viimeinen luku kertoo Han Kangin oloisesta kirjailijasta, joka kuuli verilöylystä tuoreeltaan kymmenvuotiaana lapsena. Olen lukenut vuoden 2024 nobelistilta kaksi muutakin romaania: Älä jätä hyvästejä ja Vegetaristi. Kumpikin oli jotenkin unenomainen, vaikeasti tulkittava. Ihmisen teot ...