Uhma

Kirjaraportti 206. Anne Moilanen: Uhma (2025, Johnny Kniga).

Jälkiviisaat-ohjelmasta tuttu Moilanen kirjoitti ”rohkean” romaanin aikuisen, eronneen naisen seksuaalisesta halusta ja mieshuolista. Kuusi huomiota:

1. Minäkertoja haluaa elämäänsä räiskyvää, romanttista rakkautta ja aktiivista seksielämää. Sivut täyttyvät vanhojen rakkauksien puimisesta ja uusien skannailusta. Mukana on henkilökuvaa syventäviä ja taustoittavia jaksoja lapsuuden Kainuusta.

2. Kirja alkaa Kallen (=ravintola Kaarle XII Helsingissä) legendaarisista torstaikinkereistä, ja sinne se päättyy. Yhdenlainen lenkki. Tapahtuuko matkan varrella muutosta tai kehitystä? En sellaista huomannut. Tunnistan saman autofiktion makkararakenteen, josta kirjoitin jo Saara Turusen kohdalla.

3. Seksistä, mieltymyksistään ja tarpeistaan päähenkilö kertoo avomielisesti ja yksityiskohtaisesti. Teoksen rohkeus on siinä. Jos mies kirjoittaisi seksistä ja naisista vastaavasti, sitä kai pidettäisiin lähinnä kiusallisena.

4. Koska kirjailija on tunnettu feministi, luin kirjaa muutoinkin tasa-arvosilmälasein. Päähenkilön onni tuntuu riippuvan miehestä, joka täyttää hänen tarpeensa. Tasa-arvoisesti hän itse on valmis täyttämään miehen tarpeita. 

5. Moilanen on media-ammattilainen, ja se näkyy ainakin romaanin saamassa huomiossa. Näin epäreilusti julkisuus jakaantuu.

6. Kirjan vahvuus on sujuvassa muodossa ja kerronnassa. Tämän hotkaisee helposti. Kieli kulkee kolumnimaisella tavalla kivasti ja elävästi, mutta ei tämä varsinaista sanataidetta ole. Lähempänä harlekiinia kuin taideromaania.

⭐⭐+