Jäniksen vuosi

Kirjaraportti 203. Arto Paasilinna: Jäniksen vuosi (1975, WSOY).

Syksyllä 1980 tiesin varmasti, että Arto Paasilinna on Suomen paras kirjailija. 5. ja 6. luokkien opettajani, maisteri Anna-Liisa Häyhä oli vihjaissut, että Isoisää etsimässä olisi hauskaa luettavaa. Siitä se lähti. 1990-luvun lamavuosina muutuin kuitenkin kriittiseksi. Hylkäsin Arton, joka oli alkanut tuntua kasarilta.

Tasan 50 vuotta sitten ilmestynyttä Jäniksen vuotta pidetään Paasilinnan tuotannon kulmakivenä. Nyt lukiessa olin oivaltavani jotain teoksen piilevästä, smp:läisestä suuruudesta.

Homman juju on, että romaani noudattelee klassista ”sankarin myyttisen matkan” kaavaa, mutta väärään suuntaan. Palkkio syvissä luolissa pistäytymisestä ja tulikokeiden voittamisesta onkin käänteinen eli taantuminen yksinkertaiseksi metsäläiseksi. Aika suomalaista. Ei ihme, että kansa tykkäsi.

Kutsun seikkailuun esitti jänis, johon päähenkilö Vatasen auto törmäsi jossain Heinolan lähellä. Ensimmäinen kynnys ylitettiin heinolalaisessa pankissa, jonne vaimo ja työnantaja yrittivät päähenkilön väijyttää.

Jänistä voi pitää päähenkilön mentorina, mutta yhtäläinen mentor on eläkkeellä oleva nimismies, joka paljasti Vataselle, että presidentti Kekkonen oli vaihdettu salaa nuorempaan vuonna 1968. 

Teoksen loppuratkaisun jumalallisessa käänteessä on paljon samaa kuin Juhani Peltosen Elmossa, joka ilmestyi pari vuotta myöhemmin. Mitä se kertoo ajasta?

Mutta joo. Palaan Arto Paasilinnan ääreen taas joskus 2040-luvulla.

⭐⭐+