Kolme saarta – isä, äiti ja minä
Kirjaraportti 202. Sophia Jansson: Kolme saarta – isä, äiti ja minä (2025, suom. Jyrki Kiiskinen 2025, Siltala).
Kolme saarta on hieno nimi omaelämäkerralle! 1600-luvulla elänyt pappi John Donne väitti, että yksikään ihminen ei ole saari, täydellinen itsestään. Sitä tämä tarinakin todistaa. Suhteet muuhun maailmaan – toisiin ihmisiin, läheisiin – tekevät meistä meitä.
Kirjan kiinnostavuus syntyy niistä muista: taiteilijoista ja kulttuuriväestä, joita perhepiirissä vilisi. Sophia Jansson on Muumi-imperiumin nykyinen päähemuli, Tove Janssonin veljentytär ja Muumi-sarjakuvia luoneen Lars Janssonin ainoa tytär.
Nimensä mukaisesti teos kertoo erityisesti Sophian suhteista vanhempiinsa. Hän varttui pääosin isänsä kanssa. Äiti oli orpokodissa kasvanut epävakaa alkoholisti, joka kuoli, kun tytär oli kuuden.
Sophia yrittää vanhojen kirjeiden ja muistojensa perusteella hahmottaa, keitä hänen vanhempansa oikein olivatkaan. Miksi asiat menivät niin traagisesti kuin menivät? Hyvään suomalaiseen tapaan isä tai sukulaiset eivät aikanaan halunneet vahinkolapselle selittää kipeitä totuuksia Mörön olemuksesta.
Teos jäi minulle pettymykseksi. Tekijälleen merkityksellinen selvitystyö omista juurista olisi kaivannut karsimista ja dynaamisempaa rakennetta. Nyt teksti jauhoi paikallaan loputtomasti siteeratuissa kirjeissä, joissa ei aina suuria tapahtunut.
Kirja on jaettu kolmeen päälukuun: Tonga, Ibiza ja Saaremme. Viimeisin viittaa Pellingin saaristoon, jossa Janssonit monessa polvessa ovat viettäneet kesiään. Jako tuntuu päälle liimatulta ja tarpeettomalta. Etenkin kirjoittajan tuore Tongan-matka oli lähes kiusallista luettavaa ”matkani mummolaan” -tyylissään.
Parhaaksi anniksi koin taiteilijaperheen boheemin, työteliään ja yhteisöllisen elämän raportoinnin. Silminnäkijäkuvaus sisäpiiristä on jo sinällään arvokas.
⭐⭐+
Kommentit
Lähetä kommentti