Ari Wahlsten: Häikäilemättömät

Kirjaraportti 269. Ari Wahlsten: Häikäilemättömät (2026, Crime Time).

 

Täysi kymppi tuli täyteen tätä sarjaa. Kit Karisma, floridalais-helsinkiläinen yksityisetsivä, se vain jaksaa nujuta häikäilemättömien liikemiesten, kovanyrkkisten karpaasien ja petollisten sulotarten ristiaallokossa.

 

Suosikkisarjani. En ole viime vuosina lukenut mitään muuta vastaavaa yhtä tiiviisti.

 

Muun muassa Lapinlahden Linnuissa vaikuttanut Wahlsten tuo sinnikkäästi joka kirjaan jotain uutta. Nyt pyöritään suurvaltojen juonitteluissa eli drooneihin ja muuttuvaan sodankäyntiin kytkeytyvässä taistelussa. Miljardien eurojen teknologia- ja sotateollisuushommeleissa henki on halpaa ja konstit monia.

 

Kit Karisma on ennallaan: musta mies Helsingissä, kuuntelee tangoja, sanailee letkeästi. Raymond Chandlerilta ja Dashiell Hammettilta ammentava juonivetoinen meininki ei ehkä kestä kovin syväluotaavaa henkilökuvausta. Itse kuitenkin jo kaipailisin päähenkilöön ulottuvuuksia.

 

Moraaliselta ilmastoltaan Karisma muistuttaa lähinnä Tinttiä tai Mikki Hiirtä. Kunniakäsityksiin kuuluu reilu peli, mutta se ei tee Karismasta kovin kiinnostavaa, särmikästä tyyppiä.

 

Lajityyppi pelaa kliseillä. On aina jännä arvailla, onko kirjan yläluokkainen, pitkäsäärinen kaunotar tällä kertaa petollinen vai ei. Siihen taas voi luottaa, että Karismalla lopulta käy aina ns. flaksi.

 

Tässä seikkailussa pidin erityisesti siitä, miten Kiinan ja Yhdysvaltain agenttien - ja laajemminkin intressien - kamppailussa asetelmat näyttäytyivät epäselvinä ja monitahoisina.

 

Makrotasolla hyvä ja paha ovat näkökulmakysymyksiä. Mikrotasolla mulkku taas on aina mulkku. 

 

⭐⭐⭐