Hybris

Kirjaraportti 165. Jukka Hakala: Hybris (2025, WSOY).

Vuosituhannen vaihteessa puhjenneesta uusmediakuplasta on sen verran aikaa, että meininkiä voi nostalgisoida. Hybriksessä kirjoitetaan elämäkertaa yhdestä it-huumassa rikastuneesta.

Vanhojen kaverusten perustama kotisivupaja fuusioitui listautumista valmistelevaan ”Bulewardiin”, ja kohta tuulipukukansa jonotti osakkeita pääkonttorin edessä. Kopterilla mentiin, megajuhlissa kärventyi villisika, kuplajuomia kului.

Olihan se pöljää aikaa! En tunnistanut Bulewardin esikuvaksi suoraan mitään todellista yhtiötä, mutta mieleen tulivat ainakin Satama Interactive ja Riot-E. Samalla piti muistella omia aikoja kuplan kyljessä. Olikohan se vuonna 2000, kun itse kävin Espoossa työpaikkahaastattelussa, jossa yksi keskeinen puheenaihe oli saamieni optioiden määrä? (määrä taisi olla liian pieni, kun en hommaan lähtenyt)

Hybriksen toinen nostalgiataso oli 1970-80-lukujen taite, päähenkilöiden - ja kirjoittajan - teinivuodet pienlehtineen, pellemiljoonineen. Romaanin syvempää sanomaa voi etsiä nuoruuden ihanteiden murenemisesta: lopulta systeemi voittaa aina kapinan. 

Luin pari vuotta sitten Hakalan esikoisromaanin ”Valheet, joihin uskomme”. Tässä on paljon samaa hyvässä ja pahassa. Tarina kulkee eteenpäin kuin juna, sujuvasti, monenlaista ajanilmiötä sivuten. Parhaimmillaan Hybris on kupla-aikaa, sen bisnestä ja työelämää kuvatessaan - pienen kyynisen virneen läpi. Syvempi taso ei minulle avautunut. Henkilöt jäivät etäisiksi, enkä tunnetasolla heidän isättömyyksistään, motiiveistaan, murheistaan kiinnostunut.

Olen muutaman kuukauden aikana lukenut pari muutakin nostalgiaromaania, Philip Teirin Elokuun varjot ja Suonna Konosen Uncle Samsaran. Nostalgia sinällään tietysti toimii. Jos sattuu kohdille. Nyt moni asia sattui. Oli taas kiva esim. piipahtaa 1990-luvun Roskapankissa. Ja helposti pystyin jakamaan romaanin Timon ihmetyksen siitä, kuinka Kollaa kestää -yhtyeen mahtava Jäähyväiset aseille nousi isoksi vasta Liisa Tavin hoilotuksena.

Hybris oli teemoiltaan yllättävän lähellä Uncle Samsaraa. Kummasakin tehtiin pienlehtiä ja ääniteltiin kasetteja. Kummassakin ihmeteltiin ihanteiden häviämistä, kummassakin nykymaailmaa katsottiin vähän pettyneenä. Myöhäiskeski-ikäiselle miehelle se toki on luontainen mielentila.

⭐⭐⭐