Kuolema savolaiseen tapaan

Kirjaraportti 216. Eeva Tenhunen: Kuolema savolaiseen tapaan (1976, WSOY).

Taasko luet tota, ihmetteli vaimo. No kyllä. Sitä paitsi edellisestä lukukerrasta on vuosia. Klassikkodekkari, vintagea suorastaan.

Miksi tämä kuuluu ikiaikaisiin suosikkikirjoihini?

Ensimmäiseksi syylliseksi epäilen kirjan kertojaa. Maalle muuttava naisdekkaristi ei ole mikään Miss Marple, vaan enemmänkin yhdistelmä Tohtori Watsonia ja Mister Beania pienessä iltapäivähiprakassa. 

Kerronta ei kulje ihan tajunnanvirtana, mutta aika vapaasti dekkaristi välillä assosioi. Vuolaimmillaan virke venyy puolen sivun puolipilkutetuksi, ajatusviivastelluksi hetteiköksi. Annan sen anteeksi: jämäkämpääkin lausetta löytyy.

Dekkarina tämä ei liene Tenhusen vahvimpia. Heimostereotyypin kuvaajana voittaa silti helposti Z. Topeliuksen Maamme-kirjan. 

Osuvimmassa kiteytyksessä savolainen pitää kynttiläänsä vakan alla ja tuntee ylpeyttä siitä, että on mitä pitää. Ja vastaavia tarkkoja havaintoja tupsahtelee paljon muitakin.

Mikä hienointa, savolaisuus ei jää hahmoihin, kieleen tai kertojan luonnehdintoihin. Tenhunen kirjoitti läpikotaisin savolaisen dekkarin, epämääräisesti muljuavan, tarkkaa muotoa ja selviä kantoja välttelevän.

Samalla tarinasta tuli väkisin maalaiskomedia, jossa kaikki tietävät, mutta kukaan ei kerro. Koska mukavammin sitä seleviää, kun ei puutu naapurin asioihin.

Tenhunen työskenteli Kiuruvedellä äidinkielen opettajana, ja Kiuruveden sivukylälle tämäkin sijoittuu, vaikkei sitä suoraan sanota. Kirjan savolaisuus on siis nimenomaan yläsavolaisuutta. 

Enkä muuten lähde moittimaan murhapuoltakaan: lajityypillisesti uskottava henkirikos ja toinen, jolla vaiennettiin todistaja. Epäiltyjä ja syheröä riitti lopulta niin paljon, että jännitys kesti loppuun saakka.

Ja vielä viime riveillä meinasi tulla uusi ruumis, kun taas yksi savolainen oli hövelisti luvannut varmistaa, muttei sitten joutanutkaan.