Pakolainen

Kirjaraportti 219. Suvi Ratinen: Pakolainen (2025, Otava).

Romaani alkaa keikkuvalta laivalta, hetkestä, jolloin arvostettu kirjailija ja diplomaatin puoliso muuttuu pakolaiseksi. Aino Kallas pakeni ensin Virosta Suomeen syksyllä 1944. Suomi sanoi kiitos ei, ja Kallakset tuupattiin suorinta tietä Ruotsin-laivaan.

Kirjailija vietti Ruotsissa kymmenisen vuotta ja kaipasi koko ajan Suomeen. No välillä Viroonkin, toiseen kotimaahansa. Avioliitto Oskar Kallaksen kanssa oli tehnyt Ainosta virolaisen vuonna 1900. 

Kala alkaa haista kolmantena päivänä, samoin vieraat, tiesi Kallas. Vaikka Ruotsi on aina suhtautunut hädänalaisiin suopeasti, pakolainen joutui huomaamaan olevansa vieras ja ei-toivottu. Ei enää älykäs ja ainutkertainen yksilö vaan yhteiskunnallinen ongelma ja turvallisuuspoliittinen kysymys.

Kertojan ääni romaanissa on vähän outo: Kallas kertoo elämästään kolmannessa persoonassa. Silti ratkaisu toimii. Sävyyn tulee jotain kirjallista, vanhahtavaa.

Kerronta jäljittelee ajatuksen poukkoilua ajatuksesta ja ajasta toiseen. Tässä vauhdissa pisteet tippuvat virkkeistä, mutta kappaleen- ja rivinvaihdoilla lukija pidetään kyydissä.

Romaani kuvaa uskottavasti vanhenevan naisen pettymystä, tilintekoa elämästään ja kirjailijuudestaan. Vahvin jälki tästä silti jäi maailmanpolitiikan käänteiden inhimillisten seurausten avaamisesta.

Ajatellaanpa vaikka Viron kohtaloa. Ensin Tallinnaan tulivat neuvostosotilaat, sitten kolmas valtakunta ja kohta taas Neuvostoliitto. Tällaisissa melskeissä ihminen saa osumaa. Kallaksen tytär ammuttiin, poika teki itsemurhan, vävy vietiin Siperiaan.

 

Hävityn sodan jälkeen Suomi joutui luovuttamaan Viron kansalaisia Neuvostoliittoa rakentamaan. Pelko Siperiasta pidätteli Kallasta pakolaisena Ruotsissa. Vasta Stalinin kuolema muutti ilmapiiriä. Kallas ehti sairastella Helsingissä viimeiset vuotensa ennen kuolemaa 1956.

 

Mistä lie johtunee? 80 vuoden takainen historia pelokkaine, varovaisine johtajineen ja hulluine diktaattoreineen tuntuu yllättävän tutulta.

 

⭐⭐⭐⭐