Kazuo Ishiguro: Yösoittoja

Kirjaraportti 224. Kazuo Ishiguro: Yösoittoja (2009, suom. Helene Büzov 2011, Tammi).

Suomalaisille tutuin yösoitto kilahtaa Eino Leinolta. Hän muistelee Nocturnessa ruislinnun laulua korvissaan tavalla, joka on joko vitsi tai tietämättömyyttä rääkän äänestä.

Ishiguron novelleissa vitsi on tietoinen. Kaikkia viittä yhdistävät musiikki ja kummallinen, vinksahtanut parisuhteeseen liityvä asetelma.

Vaikkapa näin: Vaimon uusi puoliso kustantaa rumalle saksofonistille kauneusleikkauksen ikään kuin hyvityksenä. Uudella naamalla hän saisi mahdollisuuden nousta tähdeksi. Ei ihan Roald Dahlia, mutta sinnepäin.

Ryhdyin Yösoitoille, kun Ishiguron Menneen maailman maalari jätti hyvän maun. Maalarissa aihe on selkeä, mutta tunteet ja teot piiloutuivat japanilaisesti kohteliaaseen puheeseen ja tapakulttuuriin.

Yösoitoissa meininki on aivan erilaista. Ne esitetään Venetsiassa, Englannissa, Kaliforniassa. Tyyli on laveaa, samoin kieli. Komediaosuuksissa kasaantuvat katastroifit tuovat mieleen Mister Beanin lastenhoitajana.

Kaikki novellit ovat tarinoita, mennyttä jota joku muistelee. Se varmaan mahdollistaa pienen ”Lapin-lisän”.

Mistä nämä novellit oikeastaan kertovat? Jään vielä pohtimaan. Unelmat paremmasta koskevat ulkoista. Jokainen käsittelee parisuhteita, mutta romantiikkaa merkittävämmäksi nousee suhteen käyttöarvo uran tai statuksen kannalta.

Amerikkalainen laulajatähti tuo vaimonsa erolomalle Venetsiaan. Rakkaus on vain kasvanut, mutta ura vaatii nuoren vaimon. Vaimonkin kannalta ero kannattaa tehdä nyt, ennen kuin markkina-arvo on täysin rapistunut.

Kahdessa novellissa päähenkilö tulee itäisestä Euroopasta, rautaesiriipun takaa. Olen lukevinani nostalgisointia maailmasta, jota markkinatalous ei ole vielä turmellut.

Novellien yleistunnelma on haikeahko, alakuloinen. ”Mesto” pikemmin kuin ”Triste”. Vähän sama kuin Eino Leinolla.

⭐⭐⭐