Raimo Karhila: Pesonen ja pankkimiehet

Kirjaraportti 257. Raimo Karhila: Pesonen ja pankkimiehet (1982, WSOY).

Joitain kirjoja tulee luettua uudestaan ja uudestaan, vaikka ne eivät ole mitenkään erityisiä. Pesonen kuuluu tähän sarjaan.

Sarjamaista toimintajännitystä 1980-luvun alusta. Sopivan syheröinen juoni, kuivahkoa huumoria sekä päähenkilö, jossa yhdistyvät Olavi Susikosken asiallisuus, Raidin asiattomuus ja Ethan Huntin suvereeni meininki. Ei mikään poliisi, muttei ihan rosvokaan.

Sarjan ensimmäisen osan löysin joskus isän hyllystä, tämän toisen Ervastin divarista Torkkelinkadulta. Nyt Pesosta tarvitaan lopettamaan pankkiryöstökoplan toiminta. Samalla hänen pitää kerätä talteen 30 kilon heroiinilasti ja vältellä sen perässä liikkuvien ammattilaisten luoteja.

Jos lähtee analysoimaan, niin paha sanoa, mikä muu kuin kovat kannet tämän lopulta erottaa Morgan Kanesta, Jerry Cottonista ja kumppaneista. Edes päähenkilöstä ei syvempää syvyyttä löydy. Sielujen mutapohjia ei tongita, kuten myöhemmin tuli tavaksi.

Mutta tuleehan siitä hyvä mieli, kun Pesonen palaa keikalta Helsingin Välskärinkadun kotiinsa ja syö yöpalaksi purkillisen "herkullista Kotikokki-hernekeittoa".

Raimo Karhila on salanimi, oikeasti Eero J. Tikka, josta en tiedä yhtikäs mitään. Kirjoista päätellen mies on kiinnostunut tekniikasta - aseista, elektroniikasta, kuuntelulaitteista.

Olen aina ihmetellyt, miksi Pesonen jäi vain kahden kirjan mittaiseksi tynkäsarjaksi. Nyt googlettelin ja selvisi, että Tikalla pukkasi uutta projektia: hän ryhtyi Sulevi Mantereeksi yhdessä toimittaja Juha Nummisen kanssa. Yhteistyö tuotti neljä dekkaria ja Vuoden johtolanka -palkinnon.

Mutta miksi näihin pitää palata? Meinasin ensin kirjoittaa, että nämä ovat kirjallista mustikkamaitoa, mutta ehkä pikemmin riismuroja. Turvallinen paluu kauas nuoruuteen, vanhaan hyvään aikaan, nopeiden hiilihydraattien syliin.

Maailma näyttää siltä, että palaan näihin pesosiin vielä monta kertaa.

⭐⭐+