Ian McEwan: Mustat koirat

Kirjaraportti 254. Ian McEwan: Mustat koirat (1992, suom. Leevi Lehto 1994, Otava).

Pakkasin juuri työpaikkani kirjaston kaikki 1500 kirjaa pahvilaatikkoihin. Rekka kävi aamulla hakemassa. Viisi kirjaa varastin itselleni. Tämä oli niistä yksi.

Varhaisehkoa McEwania. Ristiriitainen vastaanotto tuoreeltaan. Nyt 30 vuotta myöhemmin arvelen välityöksi.

Nelikymppinen kulttuurityöläinen kertoo appensa ja anoppinsa – Bernardin ja Junen – rakkaustarinaa. Kaksi sodan aikana Lontoossa toisensa löytänyttä akateemista kommunistia.

Häämatkalla tapahtui jotain kummallista, joka käänsi puolisot erilleen. Anoppi ryhtyi etsimään henkisyyttä. Appi piti kiinni kylmästä tieteellisestä maailmankuvasta. Yhteiselosta tuli mahdotonta, mutta eivät he päässeet toisistaan ihan irtikään.

McEwan rakentaa monimutkaisen konstruktion. Parisuhde ja perhe-elämä yhdistyvät sotaan, kommunismiin ja natseihin.

Yhdessä laajassa luvussa todistetaan Berliinissä päivää, jolloin muuri murtuu. Appiukko katselee museoksi muutettua Gestapon rakennusta. DDR:n Stasin toimitalokaan ei ole kaukana. Nuoret uusnatsit potkivat vanhaa miestä jalkaan.

McEwan menee hienosti ihmisten pään sisään erittelemään tunteita ja motiiveita. Se uljas rakennelma, jota hän kaikista osasista tässä sommittelee, ei kuitenkaan vakuuta. Palaset eivät yhdisty niin, että osaisin oivaltaa uutta.

Kollektiivisesta pahuudesta, ihmiskunnan perisynnistä tässä on kyse, meissä piilevästä kyvystä aloittaa aina vain uusia julmuuksia.

Mustat koirat ovat masennuksen symboli. Kuten McEwan kertoo, kuva liitetään erityisesti Winston Churchilliin. Romaanissa kaksi mustaa jättiläistä hyökkää häämatkalla olevan Junen kimppuun Etelä-Ranskassa 1946. Gestapon hylkäämät sotakoirat säikäyttävät järkevän ihmisen tuntevaksi: hän löytää itsestään jotain, joka on jumalasta.

Taas tuli todistetuksi, että rikos ei kannata. Annan kirjan eteenpäin ensimmäiselle pyytäjälle.

⭐⭐⭐