E. L. Doctorov: Kynämies

Kirjaraportti 255. E. L. Doctorov: Kynämies (1984, suom. Kalevi Nyytäjä 1989, Tammi).

Onko tämä novellikokoelma vai esittääkö vain? Epäilyttävää, postmodernia kikkailua joka tapauksessa.

Näpistin Kynämiehenkin työpaikan kirjastosta. Perusteina tyylikäs kansi ja kiinnostava kirjoittaja, jolta luin pari vuotta sitten romaanin "Homer ja Langley".

Kokoelma alkaa kuudella novellilla. Niitä seuraa pienoisromaani "Runoilijoiden elämäkertoja", jossa novellit paljastuvat minäkertojan, kirjailija Jonathanin aiemmin kirjoittamiksi. Tekstien taso heittelee. Vaikea niitä muutenkaan on nähdä hallittuna kokonaisuutena: aiheet, tyylit, miljööt, aikakaudet vaihtelevat.

Aloitus herättää lupauksia. Jonathan-niminen teinipoika joutuu kirjoittamaan kirjeitä kuolleen isänsä nimissä muka kaukaa Arizonasta. Mummolle ei saa paljastaa isän kuolemaa. Pikakurssi sukujännitteisiin ja aikuisten valtapeleihin.

Muutamassa tekstissä huomio kiinnittyi lopun rajuun käänteeseen. "Vieraan maan lähetystö" esimerkiksi alkaa perheenisän vieraantumisen kuvauksena ja päättyy täysin yllättäen pommi-iskuun. Räjähdys heittää lenkillä olevan päähenkilön nelinkontin lumeen. Hän näkee maassa punaruskean polvisukan jonka sisällä on lapsen sääri. Päähenkilö ei ymmärrä, mitä on tapahtunut. Lukija jakaa hämmästyksen.

Novellit eivät siis häikäise. Ne kuitenkin "saavat uusia tasoja" pienoisromaanista, joka taustoittaa kirjoitusten syntyä, teemoja ja kirjoittajan kokemuksia. Parantaako tämä lopulta novelleita? Me nopeat ja laiskat lukijat sanomme ei.

Semmoistakin pähkäilin, että jos Doctorow on ajatellut, että hänen hahmonsa Jonathan ei ole kovin hyvä kirjailija, novellithan voivat olla tarkoituksella vähän sinne päin.

Lukija ei kiitä. Etenkin kun pienoisromaanikin kärsii happivajeesta. Keski-ikäinen menestyskirjailija kaivelee napaansa ja potee vaikeita valintoja naisten, ikääntymisen ja idealismin saroilla New Yorkin paremmissa 1980-luvun alun kulttuuripiireissä (Boy George mainittu!).

Teoriassa teos on kiinnostavampi kuin käytännössä. Lukeminen tökki mutta taustoja oli pakko vähän kaivella. Tavasin esimerkiksi netistä New York Timesin tuoreen arvion marraskuulta 1984. Yritin vakuuttua ja vaikuttua. Yritykseksi jäi

⭐⭐⭐-