Kirjaraportti

  Kirjaraportti 44. E. L. Doctorow: Homer ja Langley (2009, suom. Helene Bützov 2013, Tammi). Tämä on kertomus eksentrikkoveljeksistä, jotka eristäytyvät New Yorkin 5. avenuella sijaitsevaan perintötaloonsa ja tarkkailevat, kun maailma muuttuu ympärillä. Vanhempi veli hamstraa tavaraa - etenkin lehtiä - eikä heitä mitään pois. Talo täyttyy ja alkaa vuosikymmen kuluessa haista. Veljeksistä tulee kuuluisia ja talosta nähtävyys. Onhan outoa, että ruokasalissa seisoo käyttökelvoton T-Ford. Mutta onko se lopulta outoa, jos vertaa siihen, mitä maailmassa tapahtuu talon ulkopuolella? Kirjan veljeksille, Homer ja Langley Collyerille on samannimiset esikuvat todellisuudessa. Doctorow käytti kyllä kirjailijanvapautta aika surutta ja muunteli tapahtumia ja ajankohtaakin kymmenillä vuosilla. Homer ja Langley jäi Doctorowin viimeiseksi romaaniksi; hän oli vanha ukko tätä tehdessään. Yhteenveto 1900-luvusta sokean newyorkilaisen näkökulmasta on tietysti jo aiheensa puolesta tyylikäs lopetus ural...

Kirjaraportti 43. Ia Genberg: Yksityiskohdat (2022, suom. Jaana Nikula 2023, Johnny Kniga). Olin lukiessa aika pitkään sillä kannalla, ettei tämä ole romaani lainkaan. Ajattelin, että tästä ikään kuin puuttuu osia ympäriltä. Loppua kohden näkemys muuttui. Yksityiskohdat koostuu neljästä luvusta, joissa minun ikäiseni ruotsalaistoimittaja muistelee neljää elämänsä tärkeää (ja vaikeaa) ihmistä, jotka jossain vaiheessa hävisivät kuvioista. Muistelot eivät kytkeydy toisiinsa. Paitsi kertomalla samalla jotain kertojastaan. Ja just sehän tässä olikin hämäävää. Meidät on opetettu siihen, että ensin on alku, lopussa loppu ja välissä keskikohta. Pitää olla kertomus, looginen peruste kertoa juuri nämä yksityiskohdat, joista syntyy tarina. Romaania lukiessa aivot etsivät juonta, kasvua, vaikeuksien kohtaamista, jotain punaista lankaa. No tulipa osoitetuksi, ettei punaista lankaa tarvita. Tämä nimittäin oli laatutavaraa ilmankin ja juuri siksi. Muistelijan tapa kertoa oli jotenkin kaunis: ei katke...

Kirjaraportti #42. Satu Rämö: Hildur (2022, WSOY). Odottelin pari kuukautta kirjaston varausjonossa ja etenin sijalle 57. Sitten löysin palautettujen hyllystä tämän pikalainana ja kiilasin ohi. On tämä siis yhä aika haluttua tavaraa. Odotukset leijuivat kaiken media- ja somepöhinän jälkeen aika korkealla. Siksikö lie Hildur jätti pikkaisen valjun kuvan. Juoni toki loikkii eteenpäin kuin vesiskootteri ja taustalla eksoottinen Islanti ja mukana kulmikkaita henkilöhahmoja ja mitä kaikkea. Jostain luin, että Rämö olisi Excelissä tehnyt taulukon, jonka mukaan juonenkäänteet tehokkaasti polveilevat. Onhan tarina totisesti taiten rakennettu! Samalla vähän tuntuu kuin Excelin kulmat pilkistelisivät.  Tämä tietty synteettisyys ilmenee esimerkiksi niin, että romaani maistuu tv-sarjalta. Sehän ei sinällään ole synti mutta minua silti häiritsi. Jo lukiessa mietin, kuinka hyvältä näyttäisi Hildur surffaamassa alkutunnarissa, ja Jacobin kutominenkin haisee valmiilta Netflixiltä. Henkilöitä kiusa...

Kirjaraportti #41. Minna Rytisalo: Rouva C. (2019, Gummerus). Suurnaisen takaa paljastui miehiä. Minna Canthin ura naisasianaisena ja kirjailijana ei olisi ollut mahdollinen ilman edistyksellistä (joskin juoppoa) isää, joka soi tytölle mahdollisuuden opiskella. Aviomies, lehtori Ferninand Canth taas tuki, kannusti, antoi tilaa, teki yhteistyötä ja oli muutenkin ensiluokkainen 2000-luvun puoliso.  Muun muassa tällaista opin Rytisalon romaanista. Paha vain, en voi olla varma, kävikö näin oikeasti, kun kyse on romaanista. Tällainen elämäkertaromaanin konsepti tuntuu muuten tekijällekin vähän pirulliselta. Aika paljon voi pistellä omiaan, mutta jonkinlaisen realismin jarrun kuvittelisin hidastavan rajuimpien - ja kiinnostavimpien - kiepausten keksimisessä. Ainakin Rouva C:ssä meno pysyy tarpeettoman hillittynä ja tasaisena, vaikka kaikenlaista kapinallista ajatusta pyöriteltiinkin. Rytisalon kieltä pitää erikseen kehua. Näyttää, että siinä ei olisi mitään erikoista (vrt. Lasse Virenin ...

Kirjaraportti #40. Margaret Atwood: Orjattaresi (1985, suom. Matti Kannosto 1986, Kirjayhtymä). Vallankaappauksen ja ydintuhojen jälkeisessä Pohjois-Amerikassa vaikutti fundamentalistikristittyjen diktatuuri. Yhdenlainen kauhukuva tulevaisuuden yhteiskunnasta siis. Tästä on kuulemma muokattu myös tv-sarja. Raflaavinta diktatuurissa oli sukupuoliroolien voimakas korostuminen. Päähenkilö kuului orjattarien luokkaan, eli hänen tehtävänsä oli synnyttää lapsia väsyneelle yläluokalle. Mistään seksiorjuudesta ei ollut kyse, vaan kliinisestä suvunjatkamisesta. Romaani kulki matkaseurana Viron-reissulla. Ehkä siksikin luin tämän enemmän kirjana totalitarismista kuin sukupuolirooleista. Viru-hotellin KGB-museo kertoi Atwoodin kanssa samaa tarinaa valvonnasta, rangaistuksista, pelon luomisesta ja epäjohdonmukaisista määräyksistä. Sekin tuntui tutulta, että virallisen, puhdasoppisen järjestelmän rinnalla kulki epävirallinen: etenkin eliitti hankki itselleen tavaraa ja nautintoja, joita juhlapuheis...

Kirjaraportti. #39. Heikki Turunen: Simpauttaja (1973, WSOY). Yllätin taas itsenikin ja luin Simpauttajan uudestaan. Juhlapainos, 50 vuotta ilmestymisestä. En ole muita Turusen kirjoja jaksanut alkua pidemmälle. Jonkin sortin klassikosta kyse. Miten on kestänyt aikaa? On ja ei. Tavattoman seikkaperäisesti, lähes kansatieteellisesti, nuori Turunen kuvaa kaikkea, mitä silmä ja korva tavoittavat. Pilviä, metsäteiden varsia, hevosen valjastamista, juoppojen puheita. Minä olisin tyytynyt suurempiin linjoihin. Kävi puuduttamaan. Tämän romaanin hienous on 1960-70-luvun ”rakennemuutoksen” ja kadonneen Pohjois-Karjalan kuvauksessa. Sodan käyneet ukot jäivät pienille korpitiloilleen äyskimään, ja nuoret lähtivät. Puhumattomuus ja tunteiden peittäminen työntekoon oli perussettiä. Minulla oli muistikuva - ehkä elokuvasta - että nimihahmo Simpauttaja olisi ollut hauska selviytyjä Havukka-ahon ajattelijan tyyliin, mutta ihan mulkerohan se olikin. ***

Kirjaraportti #38. Tove Jansson: Kunniallinen petkuttaja (1982, suom. Kyllikki Härkäpää 1983, WSOY). Kansikuva oli Muumilaakson suunnalta, mutta muuten kirja oli jostain toisesta maailmasta. Jansson oli kypsässä kansaneläkeiässä tämän kirjoittaessaan. Tunnelmaltaan romaani oli ankea ja päähenkilötkin sellaisia hemulin ja vilijonkan sekoituksia, joista on vaikea pitää. Tarina kertoi nuoren naisen ja vanhahkon naisen suhteesta. Ei rakkaus-, vaan ystävyys- tai yhteistyösuhteesta. Vallankäyttöä, sosiaalisia pelejä ja sen sellaista. Pieni sivujuonne: Romaanin vanha nainen oli kuvittaja ammatiltaan. Ilmeisesti hän ei ollut hoitanut sopimusasioitaan ja lisenssointejaan yms. kovin bisnesviisaasti vaan lähinnä löperösti. Nuori nainen pisti hommat ojennukseen, paperit mappeihin ja rahavirtoihin vauhtia. Ryhtyi ikään kuin agentiksi. Vanhassa taiteilijassa tämä aiheutti kiusallisia tuntemuksia, mikä lukijan oli helppo tulkita autofiktiona. (Moomin Characters Oy muuten perustettiin 1977.)  *** ...

Kirjaraportti #37. Anna-Leena Härkönen: Rikospaikka (2021, Otava). Naiset kipuilevat vanhenemistaan ja parisuhteita. Kolme ystävystä. Minun ikäisiä. Ymmärrän kipuilun. Väkivaltarikos on toimiva juttu. Heti tulee tarinaan jännite, kun veitsi uppoaa ihmisruumiiseen. Ensimmäisellä sivulla oltiin tutkintavankilan sellissä. Loput sivut kertoivat miten sinne päädyttiin. Härkönen kirjoittaa mukavan kulmikkaasti. Etenkin dialogit ovat uskottavia, hauskojakin. En lukenut äänikirjaa, mutta tämä kuulosti päässäni ihan Pirjo Heikkilältä. ***+  

Kirjaraportti #36. Albert Camus: Sivullinen (1942, suom. Kalle Salo 1947, Otava). Tämä kirja olisi kuulunut lukea nuorena miehenä kahvilassa. Tupakkiakin poltellen. Olisi saanut älykön maineen. Luin nyt vanhuuden kynnyksellä, kun klassikko tuli vastaan kirjaston palautettujen hyllyssä. Romaani on tiivis. Puolet tekstistä pohjustaa päähenkilön sivullisuutta. Herra Meursault ei jaksa tai halua panostaa siihen, että näyttäisi sosiaalisesti kunnon ihmiseltä ja näyttelisi tunteita, joita ei tunne. Sitten tulee käänne, jossa päähenkilö tulee ampuneeksi miehen. Teoksen ns. pihvi paistuu oikeudenkäynnissä. Meursaultin suurimmaksi synniksi osoittautuukin hänen sivullisuutensa, ja tilanteen absurdius tekee jonkinlaisen vaikutuksen vielä 80 vuotta myöhemminkin. Vähän hirvittää antaa tälle eksistentialismin merkkiteokselle vain ***+ mutta antaa nyt mennä. Ja plussa tulee lähinnä siitä, että sivuja oli vain 142.

Kirjaraportti #35. Benjamin Labatut: Maailman kauhea vihreys (2020, suom. Antero Tiittula 2023, Tammi). Tämä on ymmärtääkseni kansainvälinen merkkiteos. Silti teksti maistui välillä Hanhiemon iloiselta lippaalta eli nonsennsiltä. Romaani kertoo lähinnä 1900-luvun alkupuolen fyysikoista ja matemaatikoista ja heidän yhteyksistään. Teorioita syntyy ja kehittyy. Singulariteetti, kvanttifysiikka, a+b=c. Teorioita on hyödynnetty muun muassa taistelukaasujen kehittämisessä ja keskitysleirien Zyklon B:ssä, minkä pitäisi herättää kysymys tieteen eettisyydestä. Jos en ymmärtänyt juuri mitään teorioista, en myöskään ymmärtänyt, millä logiikalla tarinoista syntyy romaani. Sen ymmärrän, että vika on lukijassa. Kiinnostavaa luettavaa kaikesta huolimatta. ***