Simpauttaja

Kirjaraportti. #39. Heikki Turunen: Simpauttaja (1973, WSOY).

Yllätin taas itsenikin ja luin Simpauttajan uudestaan. Juhlapainos, 50 vuotta ilmestymisestä. En ole muita Turusen kirjoja jaksanut alkua pidemmälle.

Jonkin sortin klassikosta kyse. Miten on kestänyt aikaa? On ja ei. Tavattoman seikkaperäisesti, lähes kansatieteellisesti, nuori Turunen kuvaa kaikkea, mitä silmä ja korva tavoittavat. Pilviä, metsäteiden varsia, hevosen valjastamista, juoppojen puheita. Minä olisin tyytynyt suurempiin linjoihin. Kävi puuduttamaan.

Tämän romaanin hienous on 1960-70-luvun ”rakennemuutoksen” ja kadonneen Pohjois-Karjalan kuvauksessa. Sodan käyneet ukot jäivät pienille korpitiloilleen äyskimään, ja nuoret lähtivät. Puhumattomuus ja tunteiden peittäminen työntekoon oli perussettiä.

Minulla oli muistikuva - ehkä elokuvasta - että nimihahmo Simpauttaja olisi ollut hauska selviytyjä Havukka-ahon ajattelijan tyyliin, mutta ihan mulkerohan se olikin.

***