Harry Salmenniemi: Valohammas

Kirjaraportti 286. Harry Salmenniemi: Valohammas (2025, Siltala).

Emma on vauva ja Joel 3-vuotias. Kuumat kesäpäivät Jyväskylässä kuluvat nukkuessa, syödessä, ulkoillessa ja potalla, jos ei kaikkea tätä valmistellessa.

Vaikea sanoa, mikä romaanissa on tarkalleen totta, mutta autofiktion niityillä laidunnetaan. Ja välillä aita kaartaa metafiktion puolellekin. Eikös se ole sitä, jossa romaani kommentoi itse itseään? 

Kirjan perheenisä saattaa eksyä pohdiskelemaan romaanin rakenteita. Hän luonnostelee päässään romaania, jossa upotaan lapsiperheen toisteiseen arkeen.

En ole aiemmin lukenut Harry Salmenniemeä. Valohammas on hänen pikkulapsitrilogiansa kuopus. Hämmentävä romaani ja kiehtovakin sinnikkäässä, pikkutarkassa mataluudessaan. Isän ja 3-vuotiaan dialogi on luontaisesti usein dadaa. Siitä otetaan kaikki irti.

Isä toistelee onneaan. Vakuuttelee itselleenkin. Ja unohtuu kesken kaiken muistelemaan matkustelun ihanuuksia: Dolomiittien vihreitä kukkuloita, köynnöksiä, teitä, murmeleita.

Romaanin eräs draamallinen huippukohta on vierailu museon ryijynäyttelyssä, viileässä hellettä paossa.

"Peura katseli heitä punaruskean värisotkun keskeltä. Siinä oli muitakin kuvia, kukkia, yritystä ornamenteiksi. Ehkä vähän vähemmän tylsä ja karmea kuin muut ryijyt. Silti pakottava, depressiivinen."

Tutulta tuntuu puolisoiden välinen jatkuva ääneenlausumaton neuvottelu työnjaosta - kamppailu omista pienistä rauhan hetkistä. Kumpaakin väsyttää mutta kumpaa väsyttää enemmän.

Tuli ikävä pikkulapsiarkea. Tuli myös muistettua, kuinka uuvuttavaa se voi olla. Yhdistelmä suurta onnea ja suurta tylsyyttä.

⭐⭐⭐⭐