Sinua sinua
Kirjaraportti 173. Petri Tamminen: Sinua sinua (2025, Otava).
Vanhat heilat jäävät kummittelemaan. Joensuun Ellit, Suhmuran Santrat ja se nainen, jonka villakoiran nimi oli Rin-tin-tin. Vuosien päästä Marja-Leenan puhelin soi. Humalainen kysyy, mitä kuuluu.
Petri laittoi 30 vuoden jälkeen viestin H:lle Prahaan. Mitä jos tulisin piipahtamaan? Klassikkokamaa muuallakin kuin iskelmissä.
Tammisen romaanin päälinja on parikymppisten rakkaustarina 1980-luvun lopulta. Salamarakastuminen kihlajaismatkalla. Praha oli vielä tuolloin ankea ja rautaesiriipun takana. Suhde kesti aikansa, kunnes päättyi. Rakkaus kuoli, mutta sitä ei haudattu. Vai oliko se edes rakkautta? Kokematon ei erota rakkautta himosta.
Tamminen kirjoittaa niin vaivattoman tuntuisesti ja simppelisti, että kateeksi käy. Minä-kertoja kelailee muistojaan, poukkoilee ja paketoi aforismilta kuulostavia huomioita. ”Jos toinen sanoo rakastavansa, hänen sanojaan epäilee. Mutta jos toinen sanoo, että hän ei rakasta, sen tietää todeksi heti.”
Rakkaudesta tämä kertoo. Myös arkisesta sellaisesta, vaimosta ja äidistä. Tutusti myös häpeästä ja peloista, jotka Tammisella ovat mukana vakiona. Uutena elementtinä tekstin lomassa - muistin tukena - on Tammisen mustavalkokuvia Prahasta ja vähän Suomestakin.
⭐⭐⭐⭐
Kommentit
Lähetä kommentti