Kirjaraportti

Kirjaraportti 77. Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia (2014, suom. Juha Mylläri 2016, Tammi). Vuoden viimeinen luettu kirja oli Murakamin novellikokoelma. Kokoelman ensimmäisessä kertomuksessa ajellaan Tokiossa keltaisella avo-Saabilla. Kai tätä Murakamia itseäänkin voi pitää eräänlaisena keltaisena kirjallisuuden avo-Saabina. Laatua, tuttua turvallisuutta ja ripaus eksotiikka. Saab ei ole mikään sähäkkä tykki, eikä tarjolla ole muutenkaan äärikokemuksia. Nämä ovat muutaman kymmenen sivun mittaisia tarinoita. Päähenkilöt ovat miehiä, ja suhteet naisiin ovat tarinoiden ytimessä. Osasta tykkäsin, osan lukeminen oli suorittamista. Muun muassa Saab-jutusta – Drive my car – tykkäsin: keski-ikäinen näyttelijä tutustuu nuoreen ja rumaan naiskuljettajaan. (Huom! Naisten ulkonäön luokittelu kuuluu asiaan, kun kyse Murakamista). Tykkäsin Yesterdaystäkin, jossa muistellaan kummallisen nuoruudenystävän kummallista rakkautta kauniiseen (!) naiseen. Kokonaisuus taisi olla vähemmän kuin osiensa sum...

Kirjaraportti 76. Marita Toikka: Sovitus (2023, Kustannus Aarni). Tytär kysyi, mitä luen. Kun sanoin romaanin nimen, hän arveli, että se kertoo ompelijasta. Ei kerro, vaan taposta ja sitä edeltävästä väkivallasta, lähinnä henkisestä. Mediassa vaimo löi veitsellä -tyyppiset uutiset ovat tavallisesti lyhyitä ja lakonisia. Usein niissä mainitaan verityötä edeltänyt alkoholin käyttö. Sovituksessa puitteet eroavat tyypillisistä vuokrakaksion kännipuukotuksista. Päähenkilö on koulutettu nainen ja uhri varakas mies. Niinpä ongelma näyttäytyykin enemmän henkilökohtaiselta kuin yhteiskunnalliselta tai sosiaaliselta. Syrjäytyminen ja päihteet eivät ole syynä väkivaltaan, vaan joku narsismin kaltainen. Lukijana ydinkysymys tarinassa oli, miksi nainen ei vain lähtenyt. Minäkertoja totesi kysymyksen, muttei osannut siihen vastata. Vai oliko vastaus se, että hän yhä rakasti? Kieli oli sinällään sujuvaa, mutta silti tämän romaanin heikoin lenkki. Kertojan ääni ei kuulostanut elävältä, tuntevalta ihmi...

Kirjaraportti 75. Alice Munro: Karkulainen (2004, suom. 2005 Kristiina Rikman, Tammi). Munron novelleissa naiset tekevät ratkaisevia valintoja ja elävät niiden seurausten kanssa. En ole aikaisemmin Munroa lukenut, mutta taidan vastaisuudessa lukea lisää: mahottoman taitavasti hän kirjoittelee. Lörpöttevämpi kirjailija olisi saanut jokaisesta 40-sivuisesta kertomuksesta kokonaisen romaanin. Kanadan pikkukaupungeissa liikutaan ja menneessä ajassa. Suhteet vanhempiin ja elämän miehiin ovat keskiössä. Tekisi mieli sanoa, että perusviritys on romanttinen, mutta en sano: siitä tulisi väärä kuva, kun ei tässä ole seksiä tai siirappia tippaakaan. Munron maailma muistuttaa Elizabeth Stroutin Lucy Bartonia, paitsi että Stroutilla katse on sosiaalisissa rakennelmissa, luokissa, valta-asetelmissa, ja Munrolla enemmän psykologisissa. ****+

Kirjaraportti 74. Erno Paasilinna: Kadonnut armeija (1977, Otava). Mikä lie kääntänyt viime aikojen lukemisia sotaisaan suuntaan? Olisiko tässä ajassa jotain hapokkuutta?  Kadonnut armeija kertoo armeijan yksiköstä, joka joutuu omista eksyksiin. Kohta yhteys viholliseenkin on katkennut. Porukka harhailee kuukausitolkulla erämaassa etsimässä mitä tahansa yhteyttä sivilisaatioon. Jollain tavalla tästä tuli mieleen Emily St. John Mandelin Asema 11. Kun infrastruktuuri ympäriltä katoaa tai lakkaa toimimasta, selviytymisestä tulee elämän tarkoitus. Vanhat roolit kummittelevat aikansa mukana ihmisten suhteissa, ennen kuin tarkoituksenmukaisuus ne murentaa. Erno Paasilinna on suosikkejani. Muun muassa siksi, että hän tykittelee aika vahvaa virkettä. Esimerkiksi hänen matkakertomuksiinsa palailen aina uudestaan. Paikoitellen hän on toki joskus tylsäkin - ellei sitten niin syvällinen, etten pysy kyydissä. Kadonnut armeija ei ole svengaavinta Paasilinnaa. Ylipäänsä hän ei ollut omimmillaan n...

Kirjaraportti 73. Kaiho Nieminen: Sokkeli (2019, WSOY). Sokkeli kertoo Mannerheim-ristin ritari Einari Karttusen elämästä. 19-vuotias Karttunen joutui jatkosotaan viime tipassa keväällä 1944. Tuhosi neljä panssarivaunua, pelasti pataljoonan ja särkyi. Hermonsa pilannut ritari on ristiriitainen sankari. Miehekkäämpää olisi maata jossain muualla kuin Rauhan mielisairaalassa. Sokkeli jäi Niemisen viimeiseksi romaaniksi. Hän kuoli joulukuun alussa. Kyse on romaanista, eikä mitään Karttusta ritareista löydy. Sokkeli nimessä viittaa siihen sokkeliin, jonka Karttunen sodan jälkeen kaivaa ja valaa hartiapankkitaloonsa Lappeenrannan Väinämöisenkadulla. Olihan siinä elämässä muutakin rakentamista irti sotatraumoista ja -painajaisista. Ei tämä mikään varsinainen hyvän mielen romaani ole, mutta pidin. Sokkeli kuvaa uskottavasti sitä, mitä sota tekee ihmiselle. Kerronta eteni pääosin Karttusen näkökulmalla, mutta mukana oli ”dokumentteina” armeijan sairauskertomuksia ja asiakirjoja sekä 2000-luvull...

 Kirjaraportti 72. Outi Hytönen: Kairojen kosmopoliitti - Annikki Kariniemen elämä ja teot (Gummerus 2023. Ihmettelin syyskuussa Rosa Liksomin Everstinnaa ja sitä, että romaanin pohjalla on oikean ihmisen elämä. Viikkoa myöhemmin ilmestyi ”everstinnasta” kertova elämäkerta, joten pakkohan se oli hommata käsiin. Kariniemi oli aikanaan luettu ja tunnettu kirjailija, mutta ei sillä tavalla merkittävä, että häntä laajemmin enää muistettaisiin. Värikkään elämän kyllä eli, ja teki monia rohkeita valintoja. Se ei minulle vielä valjennut, mikä häntä - aikansa kohujulkkista - ajoi. Hytösellä oli ilmeisen laaja lähdeaineisto. Siitä huolimatta teos jää aika ulkokohtaiseksi. Väistämättä tietokirjailija häviää romaanikirjailijalle, joka voi keksiä aukkopaikat täyteen ja valehdella loput. Tässäkin elämäkerrassa tylsin ja heikoin osuus oli lapsuus. Jostain syystä lapsuus ja sukujuuret on pakko aina kerrata perusteellisesti. Ehkä siksi, että lapsuuden kokemukset selittävät (muka) kaiken. ***-

Kirjaraportti 71: Elina Grundström: Ukrainan musta multa - tositarina viljelysmaasta, jonka piti ruokkia maailma (2023, WSOY). Nyt ymmärrän vähän enemmän maailman ruokajärjestelmästä. Tiedän muun muassa, että maailmassa on muutamia alueita, joiden viljavasta maaperästä saadaan merkittävä osa maapallon ruoasta. Ukrainan ja Venäjän mustan mullan alue on yksi näistä.  Grundströmin tietokirja lähtee avaamaan maailman ruokakysymystä yhden yrittäjän kautta. Suomalaisvirolainen Joakim Helenius rakensi yrityksen, joka koetti muuttaa maailmaa ostamalla suuria mustan mullan peltoalueita ja tuomalla neukkumeiningin tilalle länsimaiset tuotantotavat. Pörssi ja sijoittajat innostuivat, mutta huonostihan siinä kävi. Korruptio ja sota haittasivat projektia, mutta etenkin huono toimialatuntemus. Myös kirjaprojekti kärsi vastoinkäymisistä. Korona ja sota olivat keskeiset vaivat. Lopputulos on vähän sekava kertomus, joka ei oikein osaa päättää, mistä kertookaan. Välillä kirja näyttää Heleniuksen - i...

Kirjaraportti 70. Claire Keegan: Nämä pienet asiat (2021, suom. Kristiina Rikman 2023, Tammi). Vuosi 1985 tuntuu muinaishistorialta. Herra Furlong myy hiiliä, halkoja ja brikettiä ja kuljettaa niitä pukama punaisena asiakkaille vanhalla kuorma-autollaan. Kotona odottavat vaimo ja viisi tytärtä, eli jatkuvaa ruuhkavuotta pukkaa. Tapahtumapaikka on pieni kaupunki katolisessa Irlannissa. Kaupungin luostarissa toimii pesula, jonka työvoima koostuu huonotapaisista nuorista naisista. Furlong huomaa, että tyttöjä kohdellaan surkeasti, eikä voi jättää asiaa silleen. Pieni ihminen suurta kirkkoa vastaan. Kova valinta. Katolisen kirkon mädännäisyyksistä olen kuullut ennenkin. Näistä ns. Magdaleena-pesuloista en ollut kuullut.  Tapahtumat sijoittuvat joulun alle, ja tässä on monella tavalla täydellinen joulukirja: joulukirkon, -lahjojen ja -leipomusten lisäksi ytimessä ovat hyvä tahto ja lapset, joiden isästä ei ole varmaa tietoa. Tekstiä oli vain reilut sata sivua ja vielä isolla fontilla. K...

Kirjaraportti 69. Kjell Westö: Molly & Henry (2023, suom. Laura Beck 2023, Oava). Tämän kanssa oli vakavia käynnistysvaikeuksia. Loppu kyllä palkitsi. Olen pitänyt monista Westön romaaneista mutta nämä kiitellyt historialliset eepokset - myös Missä kuljimme kerran - ovat minulle vaikeita.  Westön kieli kiemurtaa kuin perhosen lento, ja tavattoman runsaat yksityiskohdat sivuhenkilöarmeijoineen pakottavat kysymään, mihin niitä tarvitaan. No ajankuvaan niitä varmaan tarvitaan. Ja kaipa ihmisen ajatuskin kulkee kuin perhosen lento. Itse suosin kiteytyneempää kerrontaa. Molly & Henry kertoo sodasta, mutta enemmän siitä, mitä sota aiheuttaa ihmisille kotirintamalla. Molly on näyttelijä, Henry lehtimies. Näiden ammattien kautta yhdeksi teemaksi nouseekin viestinnän ja mielialojen säätely - ja totuuden säästely - poikkeusaikana. Romaani etenee vuorotellen Mollyn ja Henryn näkökulmilla. Jostain syystä Henryn osuudet ovat paljon elävämpiä.  Romaani pohtii paljon sodan luonnetta....

Kirjaraportti 68. Maritta Lintunen: Sydänraja (2012, WSOY). Uuvuin Kjell Westön äärelle ja luin välipalaksi Lintusta. Ei ollut yhtä mietittyä varmaankaan, mutta raikasta kyllä. Tässä kerrottiin nuoren naisen kasvusta oikeistoradikaaliksi ja pelastusta siitä. Ronja innostui kuolleen sotasankarisukulaisensa elämästä ja kuvitteli siitä elämälleen tarkoitusta. Manipuloivat ääriliikkeet ovat yllättävän ajankohtainen aihe aina vain. Lintunen rinnastaa uskonnolliset ja poliittiset lahkot uskottavan kuuloisesti samaan sakkiin. Päähenkilö jää tässä jotenkin ohkaiseksi. Epävakaa perhetausta jää selittäväksi tekijäksi, mutta muuten Ronjan radikalisoitumisen syyt jäävät auki. En pitänyt tästä niin paljon kuin muista lukemistani lintusista. Tyylilaji karkasi välillä farssin puolelle, kun käsittelyssä oli uskonlahkolaisten evankeliointimatka Venäjän Karjalassa. ***-  

Kirjaraportti 67. Maritta Lintunen: Sata auringonkiertoa (2023, WSOY). Tämä vei nopeasti mukanaan. Ihmisissä näkyi kiinnostavia rosoja ja tarinan imu veti. Romaanin perhe lähtee Ylä-Karjalan pientilalta ”Jöötteporriin” 1975. Tuohon aikaan moni lähti, Volvon tehtaille tai muualle. Teini-ikäinen tytär hyppäsi täysillä ruotsalaisuuteen. Vanhempi veli taas jäi seuraavana kesänä lomareissulta kotitilalle elämään pienempää elämää. Kaksi erilaista valintaa. Niiden kautta Lintunen pyörittelee perhettä, juurien merkitystä, kotiutumista ja kodittomuutta - ja kieltä, erityisesti murretta. Sivuhahmona mukana pyörähti (oikea, edesmennyt) kirjailija Matti Pulkkinen, jonka kautta Lintunen pääsi hehkuttamaan ”kehitysalueen” arvoa. Kun mukana oli vielä Hassisen konetta hippasen asetelmallisesti todistelemassa vaaramaisemien kulttuurista alkuvoimaa, vähän tästä aistin suoranaista tendenssikirjallisuuden tuoksua. Tämän toki sallin. Syrjä-Suomen ja maalaisjunttien arvostusta sopii vielä vähän nostaa. Siih...

Kirjaraportti 66. Veikko Huovinen: Sinisilmäinen ohjus (2003, WSOY). Olen lukenut aika paljon Huovista, joka mielestäni on sodanjälkeisen Suomen suurimpia kirjallisia neroja. Tämä on aiemmin mennyt ohi: myöhäiskauden kokoelma, jossa puolet on vanhoja juttuja, puolet uutta. Sota-aiheisten juttujen kokoelma alkaa korkeimmalla mahdollisella tasolla: Jumala tarkastaa rintamalinjat. Kun sota oli alkamassa, Hänen oli syytä käydä henkilökohtaisesti paikalla vahvistamassa uskoa taistelussa oikean asian puolesta. Jumala myös puhui, mutta vertauksin. Eihän siitä tolkkua ottanut, joten sota päätettiin hoitaa vanhan kaavan mukaan. Huovinen on rohkeasti sotaa vastaan, rauhan puolella. Aika tosissaan paikoitellen - noin humoristiksi. Kokonaisuutena tämä ei ole mitään priimakauden Huovista. Vanhat jutut erottuvat terävämpinä. Mukana on muun muassa klassikko Ylläkkö huoltokeskuksessa (1967), jossa Huovinen piruilee kaukopartiokirjallisuuden kliseille. ***     

Kirjaraportti 65. Joni Skiftesvik: Bestseller jouluksi (2022, WSOY). Vanha kirjailija muistelee lisää. Armeijasta päässyt nuori toimittaja etsii asuntoa, vaihtaa autoa ja kirjoittaa Kekkoselle. Toimittajana oli kiinnostavaa lukea 70-luvun alun toimittamisesta. Aika paljon samaahan hommassa on säilynyt, vaikka missään Suomen maakuntakaupungissa lehdistön kirjo ei enää yllä silloisen Oulun tasolle. Helppo tämä oli hotkaista, mutta ei jättänyt isompaa makua suuhun. Ehkä kiinnostavimmat jutut on jo kerrottu, eikä tarinoissa siteenä kulkenut partisaaninainen riittänyt jännitteeksi. Saattaa olla, että vika löytyy lukijassa, mutta aiemmat muistelmat - Valkoinen Toyota ja Finlandia City - muistan mehukkaampana tavarana. **

Kirjaraportti 64. Rasmus Aarikka: Homoromaani (2023, Tammi). Pidin etukäteen nimeä tylsänä, mutta kyllä se kuvaa osuvasti sisältöä. Nuori homomies etsii hyväksyntää Tinderistä ja baarista. Romaanin toisessa osassa selviää, miksi kaikki tuntuu niin vaikealta. Erilaisen pojan elämä on ihan alusta lähtien ollut yksinäistä ja pelokasta. Lapsuudessa alkanut suhde toiseen poikaan toi siihen sairaan lisänsä. Tässä on suomalaisversio Edouard Louisin Eddiestä, paitsi Turussa ja ilman köyhyyttä. Myös itsereflektio puuttui. Sujuvaa minäkerrontaa. Se mua vähän ärsytti, ettei päähenkilöllä näyttänyt olevan muita ominaisuuksia kuin homous. Toisaalta se tietysti alleviivasi identiteetti- ja itsetunto-ongelman totaalista luonnetta. Kliseisen toiveikas loppu. ***

Kirjaraportti 63. Petri Tamminen: Urheilijaelämäkerta (2023, Otava). Polvivauriot ovat pelastaneet minut aikuisiän palloiluvuoroilta. Nuoruudesta toki muistan, mitä siellä tapahtui ja millaisia merkityksiä peliin liittyi. Tammisen elämäkerrassa ei pelata. Hiki ei haise. Metafyysinen on lähempänä kuin fyysinen. Teos koostuu lyhyistä puolen sivun tai sivun mittaisista jutuista, joissa urheilun seuraaminen, pelivuorot tai lasten kisat ovat jotenkin mukana. Nämä jutut ovat hiottuja, mutta lakkaamattomia. Tamminen kertoo itsestään miehenä, joka puhuu urheilusta, kun ei tärkeämmästä kykene. Semmonen tunne jäi, ettei tällaista aforistista pätkäkirjallisuutta pitäisi lukea yhteen pötköön. Iltasatuina, kaikessa rauhassa, yksi kerrallaan tämä saattaisi toimia paremmin. Eli taidokasta mutta… ***  

Kirjaraportti 62. Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista (2017, suom. Kristiina Rikman 2019, Tammi). Ensimmäinen jatko-osa Nimeni on Lucy Bartonille. Kun NOLB vihjaili Lucyn kauheasta lapsuudesta, tässä näytettiin, mitä se käytännössä oli. Tykkäsin tästäkin. Ihan jo siksi, että tämä vastasi NOLBin jättämiin kysymyksiin. Lucy Barton ei esiintynyt romaanissa kuin pienessä roolissa, mutta jännästi hän - tai pitäisikö sanoa hänen haamunsa - onnistui silti olemaan keskushenkilö. Rakenteellisesti tapahtui hauska keikaus. NOLB oli puhdas minäkertomus. Jatko-osa koostuu lukuisista irrallisista, eri henkilöihin keskittyvistä tarinoista, jotka kaikki toki liittyvät jotenkin Lucyyn. Ei tämä ehkä ihan novellikokoelma ole, vaan episodiromaani ennemminkin. Mistä tämä kertoi? Junteista. Keskilännen pikkukaupungin asukkaista, joista moni sinnitteli köyhyydestä parempiin oloihin. Joku jälki ja loppuelämää määrittävä haamusärky lapsuuden häpeästä taisi kaikille jäädä. Kirjoittamisesta vielä: Stroutin k...

Kirjaraportti 61. Kari Häkämies, Rosa Meriläinen: Presidentintekijän kuolema (2023, Teos). Yllätyin vauhdikkuudesta ja etenkin sujuvuudesta. Odotin tiettyä kökköyttä, mutta jäin ilman. Tapahtumat liikkuvat politiikan huipulla, ja uskottavan kuuloisesti tekijät huttua keittävät. Pisteitä myös ajankohtaisuudesta: käynnissä on vuoden 2024 pressanvaalien loppusuora. Aika peruskamaahan tämä silti oli. Juoni kieppui uskottavuuden rajamailla, päähenkilöt olivat tylsiä ja seksiä oli kuin suomalaisessa salaattipöydässä porkkanaraastetta. Semmonen fiilis jäi, että mukaan oli haluttu kaikenlaista ajankohtaista tematiikkaa ja muita aihelmia katujengeistä somen putinistijahteihin, kryptovaluuttoihin, vammautuneiden seksiin ja huumeiden viihdekäyttöön, mutta mikään näistä ei syventynyt, eli koristeiksi jäivät. Dekkari ei ollut tavattoman laaja - 333 harvaan ladottua sivua - mutta aika paljohan tuossa ehti olla tyhjäkäyntiäkin. **+

Kirjaraportti 60. Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton (2016, suom. Kristiina Rikman 2018, Tammi). Lucy Barton eli ankean lapsuuden perähikiän köyhänä. Lukeminen pelasti hänet New Yorkin keskiluokkaan, mutta traumat seurasivat. Lucy pui menneisyyttään ja reittiään menestyskirjailijaksi. Ei oikein selviä, mitä kaikkea kamalaa hän on joutunut kokemaan, ja ehkä juuri se tästä tekeekin kiinnostavan. Tätä on kovasti kehuttu, ja mahottoman viisaastihan tämä Barton/Strout häpeää ja muita sielun möykkyjä auki kirjaa. Jatko-osia on jo suomeksikin. Niitä kohti seuraavaksi. *****  

Kirjaraportti 59. Jari Veijalainen: Airiston murha - Kadonneen lakimiehen tapaus (2023, Tammi). Olihan tämä ihan uskomaton case! Poliisi tutkii 27 vuotta sitten kadonneen miehen tapausta ja löytää murhaajan.  Kesken oikeudenkäynnin löytyy Airiston pohjasta myös kadonneen ruumis tai itse asiassa kaksi. Kirjoittaja on poliisi, joka oli murhan päätutkija. Hän jäi eläkkeelle tutkinnan valmistuttua. Kun muun muassa Hesari on maukkaimmat palat jo kertonut, ei tässä kauheasti uutta tullut. Aarnio ja kumppanit vievät uskoa poliisin. Tämä toimii toisinpäin. Kaikki kivet käännetään, jotta totuus tulisi ilmi ja oikeus toteutuisi. Poliisityölle viisi tähteä, mutta kirjalle **+.

Kirjaraportti 58. Antti Tuuri: Lintujen kesyttäjä (2023, Otava). En ole ollut mikään suuri Antti Tuuri -fani, mutta olen ajautumassa vähintään pienfaniksi. Viime vuonna ilmestynyt Wahlroos-elämäkerta Mies kuin pantteri oli hieno, ja niin on myös just ilmestynyt Lintujen kesyttäjä. Tämä on suurteoksen vastakohta. Pienteos. Laatutyötä silti ja hyvistä tarpeista. Tiivis romaani kertoi kulkumiehestä, joka tulee pohjalaistalon pihaan ja ryhtyy ruokapalkalla kesyttämään pihan pääskysiä. Eihän tässä ihmeitä tapahdu. Tai mikä nyt sitten on ihme? Eletään 1950- ja 60-lukujen taitetta. Talon väki riitelee, kyläläiset katselevat kesyttäjää ja 15-vuotias kertoja pyöräilee elämänsä ensimmäisiin tansseihin. Tuuri on salahauska. Hän kirjoittaa tiiviin asiallisesti ja välttelee maalailevaa tunnelmien tai tuntemusten kuvailua. Silti ne välittyvät. Suorastaan kateeksi käy. Jostain luin, että Tuuri teki ammoin, kauan sitten samasta aiheesta kuunnelman. Kierrätys kannattaa, ja eikös tämmöinen ”vieras mies ...

Kirjaraportti 57. Pauliina Susi: Yksityisalue (2023, Tammi). ”Sanavalmis (ex-lentoemäntä Tuulia) Raja ratkoo neuvokkaasti eteensä tulevia rikostapauksia”, sanoo takakansi. Ryhdyin tähän koska Hesari kehui sarjaa. Myös siksi, että olen kirjailijan tavannut jossain yliopistohommissa kauan sitten. Kaikkea pitää kokeilla. Ei tämä cozy crime silti taida genrenä olla minua varten. Järvenpääläistä Bridget Jones -höpsöilyä, Anni Polvaa ja myöhäiskauden susikoskimaista rikosjuonta. Sujuvasti tykittävä ammattireiska kuitenkin tämä Susi. ***-

Kirjaraportti 56. Ágota Kristóf: Kolmas valhe (1991, suom. Ville Keynäs 2023, Tammi). Tätä kirjaa odotin. Se tuli kauppoihin maanantaina. Kun olin trilogian kaksi osaa lukenut, tiesin, että Kolmas valhe keikauttaa taas kaiken uuteen asentoon. Kaksospoikia oli lopulta kaksi. Sekin voi yllättää. Ei tullut sovitusta ja onnellista loppua, vaikka veljekset löysivät toisensa. Mistä tämä Isosta vihkosta alkanut sarja sitten kertoo? Totalitarismista ainakin ja sen vaikutuksista ihmisiin. Kristóf pakeni Unkarista Sveitsiin, joten väkisinkin luen tätä kertomuksena Unkarin kommunismista, vaikka paikka onkin häivytetty piiloon. Kertoo tämä myös kirjoittamisesta ja kertomuksista. Trilogia koostuu paljolti poikien kirjaamasta kliinisestä tapahtumakuvauksesta, jonka uskottavuus ei lopulta ole ihan sataprosenttista. Jotain tarkoittanee sekin, että keskeinen tapahtumapaikka on kirjakauppa.  Koko trilogia on yhteensä vain reilut 500 sivua. Jos tähän ryhtyy - suosittelen lämpimästi - kannattaa lukea ...

Kirjaraportti 55. Pasi Lampela: Kehä (2017, WSOY). Entinen nyrkkeilijä kiertää kehää, kun elämän tarkoitus on joutunut hukkaan ja suhteet läheisiin jumittavat. Taksikuskina hän kiertää kehä ykköstä. En saanut tästä kiinni oikein millään tasolla. Kieli on sujuvaa, mutta perus. Kerronta on pätkitty nopeisiin kohtauksiin ja henkilöitä on niin paljon, ettei edes nimiä ehdi oppia. Ja sitten mukana oli vielä satavuotiaan Suomen kunniaksi rinnakkaistarinana vuoden 1918 sodan väkivaltaa. Tekotaiteellista ja turhaa. Plussa siitä, että tarina pyöri Malmin suunnalla ja näpistelemässä oli piipahdettu jopa Tapaninkylässä. **+  

Kirjaraportti 54. Miki Liukkonen: Lapset auringon alla (2013, WSOY). Sekavin odotuksin tähän lähdin. Miki Liukkosen poikkeuksellinen lahjakkuus on kesän ja syksyn aikana tullut selväksi äkillisen kuoleman jälkeisissä kirjoituksissa. Lapset on esikoisromaani kymmenen vuoden takaa. En pidä tekstiä mitenkään erinomaisena, mutta olihan tämä omalaatuinen, kiinnostava ja sujuvakin. Liukkonen oli 23 - 24-vuotias romaania tehdessään. Väistämättä tuli mieleen, että tämä oli jonkinlainen piruillessa tehty pastissi siitä, miltä hänen esikoisromaaninsa voisi näyttää. Paketista siis löytyy kaikki, mitä romaanissa kuuluu olla, mutta, jää fiilis, että ainekset on kasattu jotenkin läpällä. Liukkosen perusviritys ei ole avoimen koominen, mutta hän viljelee pokerinaamalla esitettyjä vinksahtaneita yksityiskohtia, keksittyjä maailmanhistorian murroskohtia ja eksentrisiä harrastuksia. ***+

Kirjaraportti 53. Kerstin Ekman: Suden jälki (2021, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen 2022, Tammi). Ruotsista tulee monenlaista hyvää. Asioita tunteville esim. tämän Ekmanin laatu ei liene yllätys. Minulle ei edes nimi ollut tuttu. Ekmanilla oli yli 60 vuoden ura takanaan. Suden jälki oli 88-vuotiaalta jäähdyttelijältä varsin kova suoritus. Jos hän nyt edes jäähdyttelee.  Kirja kertoo vanhenemisesta. 70-vuotias metsästäjä ja metsänhoitaja kärsii sydänvaivoista. Enää hän ei kelpaa metsälle miesporukkaan. Eikä huvitakaan. Angina pectoris on paha juttu, mutta ikävämpää on huomata edistäneensä koko elämänsä vääriä asioita: tehometsätaloutta ja eläinten tappamista. Kun Lasihotellissa esiteltiin laajoja kaaria ja kuvia, tässä esitellään lähinnä pieniä ja suppeita. Uffe kertoo itsestään. Samalla myös viisaasta vaimostaan. Koska Uffe ei ole moderni mies, hän paljastaa sisimpänsä mutkan kautta puhumalla esimerkiksi villieläimistä, metsästyskoirista, kirjoista ja Ingan kaardemummapullista - sekä...

Kirjaraportti 52. Emily St. John Mandel: Lasihotelli (2020, suom. Aleksi Milonoff 2023, Tammi). Tätä on kehuttu mm. Facebook-fiidissäni ja jonkin verran aiheestakin. Luin äsken saman tekijän Asema 11:n ja aika paljon samaa näissä oli. Edellisessä maailmoja järkytti täystuhovirus, tässä pyramidihuijaus, joka vei tuhansilta säästöt ja turvallisen elämän. Lasihotellissa liikutaan pitkällä aikaskaalalla. Keskeinen käänne eli huijauksen paljastuminen osuu kriisivuoteen 2008. Kun viikko sitten moitiskelin Austeria talouskriisin ohittamisesta Sunset Parkissa, niin Mandelia voi vastaavasti kiitellä. Tässä ahneuden anatomia on keskeinen teema. Melkein kaikki ovat valmiita uskomaan uskomattomaan ja osallistumaan huijauksiin, jos sopivasti johdattelee. Lasihotellissa pyörii porukkaa aika iso joukko, eikä romaanissa ole varsinaista päähenkilöä, eli ketään johon voisi kiintyä. Myöskään paikkoja ei juuri kuvailla, eli tämä voisi tapahtua missä tahansa.  Romaanin viehätys onkin siinä monimutkaise...

Kirjaraportti 51. Paul Auster: Sunset Park (2010, suom. Erkki Jukarainen 2011, Tammi). Tämä oli helppo lukea, kun vauhtiin pääsi. Aika kylmäksi kuitenkin jätti. Ehkä mun on vaikea samaistua liian älykkäisiin, lahjakkaisiin ja syvällisiin päähenkilöihin ja New Yorkin vauraan kulttuurieliitin ongelmien märehtimiseen. Yhteydet mihinkään ns. todelliseen elämään tuntuivat ohuilta. Mulla ei periaatteessa ole mitään sitä vastaan, että romaaneissa näkyy kirjallisia piirteitä, mutta joku raja. Tässä pyöritään mm. syyllisyyden tunteen ja sattumanvaraisten, jumalten langettamien onnettomuuksien ympärillä. Isät opettavat pojilleen baseball-syöttöjä, jotka ovat oppineet omilta isiltään. Tapahtuma-aika, vuoden 2008 finanssikriisi näkyy lavasteissa, mutta ei tämä mikään järjestelmäanalyysi tai -kritiikki ole. ***

Kirjaraportti 50. Rosa Liksom: Everstinna (2017, Like). Vanha rouva kertoo tarinansa odotellessaan yhtenä yönä kuolemaa. Kieli - tai murre - oli meän kieltä, siihen tottui nopeasti. Ihmeteltävää riitti muissa asioissa. Everstinnan elämä eteni niin uskomattomasti, että sen täytyi olla keksittyä, paitsi ettei ollut. Avioparin esikuvat olivat kirjailija Annikki Kariniemi ja jääkärieversti Oiva Willamo. Romaanin ytimessä kulkee sairaan rakkaustarinan kuvaus. Vaimoaan melkein 30 vuotta vanhempi eversti on väkivaltainen sadisti. Ja totta kai hän on myös fasisti, eli romaanin toinen ydin oli Suomen sotavuosien oikeistolainen historia natsi-Saksan ystävänä. Luin tammikuussa Hytti numero kuutosen. Siihen verrattuna Everstinna tuntuu selkeästi jytäkämmältä. Kuutosessa mua ärsytti pitkät jorisevat luontokuvaukset. Tässä lapin luonto oli tarpeellinen osa. Everstinnan tarinahan on itse asiassa aivan hirveä. Everstinna esim. vieraili sodan aikana Puolassa. Monia asioita hän siellä aluksi kauhisteli,...

Kirjaraportti 49. Emily St. John Mandel: Asema 11 (2014, suom. Aleksi Milonoff 2022, Tammi). Parin viime päivän aikana jokainen kuulemani flunssan oire on viitannut georgiantautiin ja nopeaan kuolemaan. Jos maapallon ihmisistä 99 prosenttia kuolee muutamassa päivässä, niin virusta voinee kutsua ärhäkäksi. Asema 11 kertoo tuhon jälkeisestä maailmasta. Internet ei toimi, sähkö ei valaise, hammaslääkäriin ei pääse, ruoka pitää metsästää, koneet eivät lennä ja polttomoottori ei kuljeta. Lähtökohtiin nähden tarina on yllättävän lohdullinen. Taide esimerkiksi auttaa myös maailmanlopun jälkeen. Päähenkilö kulkee Kiertävän sinfoniaorkesterin karavaanissa kylästä toiseen esittämässä Shakespearia. Tykkäsin eleettömästä tavasta, jolla Mandel kuvasi katastrofin ja ihmisten reaktiot. Väkeä ja juonikudelmaa oli kyl jopa tarpeettoman paljon. Mutta juoni veti. ****

Kirjaraportti 48. Maritta Lintunen: Sukukaktus (2003, WSOY). Luin romaanin nimen kirjastossa väärin. Sukukokous olisikin ollut aika tylsä. Kaktus pärjää hoidotta ja vedettä. Kova pinta, terävät piikit. Lintunen on Nurmeksesta eli geneettisiltä juuriltani. Maisemissa oli jotain tuttua, ja mielenmaisemissakin. Nuori nainen tekee tiliä edeltävien polvien opetuksiin ja palaa lapsuuskotiinsa vanhalle rautatieasemalle Pohjois-Karjalan ja Kainuun rajoille. Sieltä hänet repäistiin kaupunkiin. Luin jostain arvioista, että Lintusen teksti on impressionistista. Nörttiä sisälläni ärsytti, kun en pysynyt aikajanalla kovin tarkasti ja muutenkin perusfaktat jäivät suurpiirteisesti roikkumaan. Itse piti Wikipediasta päätellä, mistä asemasta Joensuu-Kontiomäki-radalla olikaan kyse.  Impressionismin paras puoli kuitenkin on selittelyn vähyys. Tykkäsin tästä kyllä aika paljon. ****

Kirjaraportti 47. Juha Itkonen: Teoriani perheestä (2023, Gummerus). Syntymäpäivälahja vaimolta. Sisältyikö lahjaan viesti? Mitä välii. Tämä käsitteli tuttua aihetta. Itsekin olen ollut osa perhettä koko elämäni. Harvoinpa asiaa on tullut pohdiskeltua sen syvällisemmin. Ei ole tavallista, että mies kirjoittaa lapsiperhearjen onnesta suoraan, ilman ironian suojaa. Romaanissa lomittuvat Itkosen lapsuusmuistot aikuisuuden kuvauksiin isänä. Kuvasto oli tuttua. Kipupisteetkin jossain määrin. Kyllä tämä siis vahvasti resonoi isämiehen identiteetissäni. Jos barrikadeille pitää lähteä lasten onnellistuttavaa vaikutusta todistamaan, heilun kyllä Itkosen kanssa samalla puolella. Loppua kohden kirjailijan omien tekojen ja ajatusten reflektointi alkoi vähän puuduttaakin. Suoremmat leikkaukset episodista toiseen olisivat kelvanneet. Sekä mikä tietysti ärsytti, on Itkosen syvän kunnollinen keskiluokkaisuus ja hyväosaisuus. Hän on siihen yhtä tietysti syytön. ****-

Kirjaraportti 46. Maylis de Kerangal: Sillan synty (2010, suom. Ville Keynäs ja Anu Partanen 2022, Siltala). Täytyy arvostaa kokonaisvaltaista, lähes jumalallista lähestymistapaa. Romaanissa kuvataan, kuinka Kalifornian sisämaahan, Cocan kaupunkiin rakennetaan jättiläismäinen riippusilta betonista ja teräksestä monikansallisena KVR-urakkana. Tykkäsin yllättävästä, episodimaisesta lähestymistavasta. Tykkäsin myös kielestä. Pitkiä pulppuilevia virkkeitä, jotka poukkoilivat yllättävästi nykyhetkestä tulevaan tai lapsuuden traumoihin tai teknisiin yksityiskohtiin. Toisaalta, kun romaanissa oli suuri joukko keskushahmoja, kenenkään elämään ei päästy kovin syvälle. Se vähän häiritsi. Tuli fiilis, että kourassa olisikin käsikirjoitusrunko jollekin pitkälle HBO:n draamasarjalle. Paljon oli loistavia hahmoja kierosta pormestarista siltainsinööri Jaatisen ranskalaisversioon, mutta suuri osa jäi ranskalaisiksi viivoiksi, mikä tuntui lähes haaskuulta. Silta sentään valmistui ajallaan, mikä on tärk...

Kirjaraportti 45. Isaac Bashevis Singer: Vihassa ja rakkaudessa (1966, suom. Jukka Kemppinen 1991, Tammi). Kaksi vaimoa ja rakastajatar. Siinä on yhdelle miehelle tekemistä. Herman Broder olisi helppo tuomita casanovaksi, mutta hän on jokaisen naisen kanssa hyvästä syystä. Vihan ja rakkauden päähenkilöt ovat juutalaisia, jotka ovat muuttaneet Yhdysvaltoihin sodan jälkeen. Kaikille on tapahtunut hirveitä asioita. Miten niistä voi selvitä? Sitä tässä romaanissa perataan. Suhde juutalaisuuden perinteisiin tuntuu olevan monelle Amerikan juutalaiskirjailijalle keskeisin teema, jonka ympärillä pohdinnat pyörivät. Minulle ulkopuolisena se ei yleensä ole kovin kiinnostavaa. Tässä teema ei noussut liian hallitsevaksi. Kolmen naisen loukussa pyristely tuo sen verran actionia ja draamaa, ettei tunnelma mene liian syvälliseksi. Tykkäsin myös siitä, että 1950-luvun New York näyttää tässä kovin elävältä. ****-

Kirjaraportti 44. E. L. Doctorow: Homer ja Langley (2009, suom. Helene Bützov 2013, Tammi). Tämä on kertomus eksentrikkoveljeksistä, jotka eristäytyvät New Yorkin 5. avenuella sijaitsevaan perintötaloonsa ja tarkkailevat, kun maailma muuttuu ympärillä. Vanhempi veli hamstraa tavaraa - etenkin lehtiä - eikä heitä mitään pois. Talo täyttyy ja alkaa vuosikymmen kuluessa haista. Veljeksistä tulee kuuluisia ja talosta nähtävyys. Onhan outoa, että ruokasalissa seisoo käyttökelvoton T-Ford. Mutta onko se lopulta outoa, jos vertaa siihen, mitä maailmassa tapahtuu talon ulkopuolella? Kirjan veljeksille, Homer ja Langley Collyerille on samannimiset esikuvat todellisuudessa. Doctorow käytti kyllä kirjailijanvapautta aika surutta ja muunteli tapahtumia ja ajankohtaakin kymmenillä vuosilla. Homer ja Langley jäi Doctorowin viimeiseksi romaaniksi; hän oli vanha ukko tätä tehdessään. Yhteenveto 1900-luvusta sokean newyorkilaisen näkökulmasta on tietysti jo aiheensa puolesta tyylikäs lopetus uralle. Ol...

Kirjaraportti 43. Ia Genberg: Yksityiskohdat (2022, suom. Jaana Nikula 2023, Johnny Kniga). Olin lukiessa aika pitkään sillä kannalla, ettei tämä ole romaani lainkaan. Ajattelin, että tästä ikään kuin puuttuu osia ympäriltä. Loppua kohden näkemys muuttui. Yksityiskohdat koostuu neljästä luvusta, joissa minun ikäiseni ruotsalaistoimittaja muistelee neljää elämänsä tärkeää (ja vaikeaa) ihmistä, jotka jossain vaiheessa hävisivät kuvioista. Muistelot eivät kytkeydy toisiinsa. Paitsi kertomalla samalla jotain kertojastaan. Ja just sehän tässä olikin hämäävää. Meidät on opetettu siihen, että ensin on alku, lopussa loppu ja välissä keskikohta. Pitää olla kertomus, looginen peruste kertoa juuri nämä yksityiskohdat, joista syntyy tarina. Romaania lukiessa aivot etsivät juonta, kasvua, vaikeuksien kohtaamista, jotain punaista lankaa. No tulipa osoitetuksi, ettei punaista lankaa tarvita. Tämä nimittäin oli laatutavaraa ilmankin ja juuri siksi. Muistelijan tapa kertoa oli jotenkin kaunis: ei katke...

Kirjaraportti #42. Satu Rämö: Hildur (2022, WSOY). Odottelin pari kuukautta kirjaston varausjonossa ja etenin sijalle 57. Sitten löysin palautettujen hyllystä tämän pikalainana ja kiilasin ohi. On tämä siis yhä aika haluttua tavaraa. Odotukset leijuivat kaiken media- ja somepöhinän jälkeen aika korkealla. Siksikö lie Hildur jätti pikkaisen valjun kuvan. Juoni toki loikkii eteenpäin kuin vesiskootteri ja taustalla eksoottinen Islanti ja mukana kulmikkaita henkilöhahmoja ja mitä kaikkea. Jostain luin, että Rämö olisi Excelissä tehnyt taulukon, jonka mukaan juonenkäänteet tehokkaasti polveilevat. Onhan tarina totisesti taiten rakennettu! Samalla vähän tuntuu kuin Excelin kulmat pilkistelisivät.  Tämä tietty synteettisyys ilmenee esimerkiksi niin, että romaani maistuu tv-sarjalta. Sehän ei sinällään ole synti mutta minua silti häiritsi. Jo lukiessa mietin, kuinka hyvältä näyttäisi Hildur surffaamassa alkutunnarissa, ja Jacobin kutominenkin haisee valmiilta Netflixiltä. Henkilöitä kiusa...

Kirjaraportti #41. Minna Rytisalo: Rouva C. (2019, Gummerus). Suurnaisen takaa paljastui miehiä. Minna Canthin ura naisasianaisena ja kirjailijana ei olisi ollut mahdollinen ilman edistyksellistä (joskin juoppoa) isää, joka soi tytölle mahdollisuuden opiskella. Aviomies, lehtori Ferninand Canth taas tuki, kannusti, antoi tilaa, teki yhteistyötä ja oli muutenkin ensiluokkainen 2000-luvun puoliso.  Muun muassa tällaista opin Rytisalon romaanista. Paha vain, en voi olla varma, kävikö näin oikeasti, kun kyse on romaanista. Tällainen elämäkertaromaanin konsepti tuntuu muuten tekijällekin vähän pirulliselta. Aika paljon voi pistellä omiaan, mutta jonkinlaisen realismin jarrun kuvittelisin hidastavan rajuimpien - ja kiinnostavimpien - kiepausten keksimisessä. Ainakin Rouva C:ssä meno pysyy tarpeettoman hillittynä ja tasaisena, vaikka kaikenlaista kapinallista ajatusta pyöriteltiinkin. Rytisalon kieltä pitää erikseen kehua. Näyttää, että siinä ei olisi mitään erikoista (vrt. Lasse Virenin ...

Kirjaraportti #40. Margaret Atwood: Orjattaresi (1985, suom. Matti Kannosto 1986, Kirjayhtymä). Vallankaappauksen ja ydintuhojen jälkeisessä Pohjois-Amerikassa vaikutti fundamentalistikristittyjen diktatuuri. Yhdenlainen kauhukuva tulevaisuuden yhteiskunnasta siis. Tästä on kuulemma muokattu myös tv-sarja. Raflaavinta diktatuurissa oli sukupuoliroolien voimakas korostuminen. Päähenkilö kuului orjattarien luokkaan, eli hänen tehtävänsä oli synnyttää lapsia väsyneelle yläluokalle. Mistään seksiorjuudesta ei ollut kyse, vaan kliinisestä suvunjatkamisesta. Romaani kulki matkaseurana Viron-reissulla. Ehkä siksikin luin tämän enemmän kirjana totalitarismista kuin sukupuolirooleista. Viru-hotellin KGB-museo kertoi Atwoodin kanssa samaa tarinaa valvonnasta, rangaistuksista, pelon luomisesta ja epäjohdonmukaisista määräyksistä. Sekin tuntui tutulta, että virallisen, puhdasoppisen järjestelmän rinnalla kulki epävirallinen: etenkin eliitti hankki itselleen tavaraa ja nautintoja, joita juhlapuheis...

Kirjaraportti. #39. Heikki Turunen: Simpauttaja (1973, WSOY). Yllätin taas itsenikin ja luin Simpauttajan uudestaan. Juhlapainos, 50 vuotta ilmestymisestä. En ole muita Turusen kirjoja jaksanut alkua pidemmälle. Jonkin sortin klassikosta kyse. Miten on kestänyt aikaa? On ja ei. Tavattoman seikkaperäisesti, lähes kansatieteellisesti, nuori Turunen kuvaa kaikkea, mitä silmä ja korva tavoittavat. Pilviä, metsäteiden varsia, hevosen valjastamista, juoppojen puheita. Minä olisin tyytynyt suurempiin linjoihin. Kävi puuduttamaan. Tämän romaanin hienous on 1960-70-luvun ”rakennemuutoksen” ja kadonneen Pohjois-Karjalan kuvauksessa. Sodan käyneet ukot jäivät pienille korpitiloilleen äyskimään, ja nuoret lähtivät. Puhumattomuus ja tunteiden peittäminen työntekoon oli perussettiä. Minulla oli muistikuva - ehkä elokuvasta - että nimihahmo Simpauttaja olisi ollut hauska selviytyjä Havukka-ahon ajattelijan tyyliin, mutta ihan mulkerohan se olikin. ***

Kirjaraportti #38. Tove Jansson: Kunniallinen petkuttaja (1982, suom. Kyllikki Härkäpää 1983, WSOY). Kansikuva oli Muumilaakson suunnalta, mutta muuten kirja oli jostain toisesta maailmasta. Jansson oli kypsässä kansaneläkeiässä tämän kirjoittaessaan. Tunnelmaltaan romaani oli ankea ja päähenkilötkin sellaisia hemulin ja vilijonkan sekoituksia, joista on vaikea pitää. Tarina kertoi nuoren naisen ja vanhahkon naisen suhteesta. Ei rakkaus-, vaan ystävyys- tai yhteistyösuhteesta. Vallankäyttöä, sosiaalisia pelejä ja sen sellaista. Pieni sivujuonne: Romaanin vanha nainen oli kuvittaja ammatiltaan. Ilmeisesti hän ei ollut hoitanut sopimusasioitaan ja lisenssointejaan yms. kovin bisnesviisaasti vaan lähinnä löperösti. Nuori nainen pisti hommat ojennukseen, paperit mappeihin ja rahavirtoihin vauhtia. Ryhtyi ikään kuin agentiksi. Vanhassa taiteilijassa tämä aiheutti kiusallisia tuntemuksia, mikä lukijan oli helppo tulkita autofiktiona. (Moomin Characters Oy muuten perustettiin 1977.)  *** ...

Kirjaraportti #37. Anna-Leena Härkönen: Rikospaikka (2021, Otava). Naiset kipuilevat vanhenemistaan ja parisuhteita. Kolme ystävystä. Minun ikäisiä. Ymmärrän kipuilun. Väkivaltarikos on toimiva juttu. Heti tulee tarinaan jännite, kun veitsi uppoaa ihmisruumiiseen. Ensimmäisellä sivulla oltiin tutkintavankilan sellissä. Loput sivut kertoivat miten sinne päädyttiin. Härkönen kirjoittaa mukavan kulmikkaasti. Etenkin dialogit ovat uskottavia, hauskojakin. En lukenut äänikirjaa, mutta tämä kuulosti päässäni ihan Pirjo Heikkilältä. ***+  

Kirjaraportti #36. Albert Camus: Sivullinen (1942, suom. Kalle Salo 1947, Otava). Tämä kirja olisi kuulunut lukea nuorena miehenä kahvilassa. Tupakkiakin poltellen. Olisi saanut älykön maineen. Luin nyt vanhuuden kynnyksellä, kun klassikko tuli vastaan kirjaston palautettujen hyllyssä. Romaani on tiivis. Puolet tekstistä pohjustaa päähenkilön sivullisuutta. Herra Meursault ei jaksa tai halua panostaa siihen, että näyttäisi sosiaalisesti kunnon ihmiseltä ja näyttelisi tunteita, joita ei tunne. Sitten tulee käänne, jossa päähenkilö tulee ampuneeksi miehen. Teoksen ns. pihvi paistuu oikeudenkäynnissä. Meursaultin suurimmaksi synniksi osoittautuukin hänen sivullisuutensa, ja tilanteen absurdius tekee jonkinlaisen vaikutuksen vielä 80 vuotta myöhemminkin. Vähän hirvittää antaa tälle eksistentialismin merkkiteokselle vain ***+ mutta antaa nyt mennä. Ja plussa tulee lähinnä siitä, että sivuja oli vain 142.

Kirjaraportti #35. Benjamin Labatut: Maailman kauhea vihreys (2020, suom. Antero Tiittula 2023, Tammi). Tämä on ymmärtääkseni kansainvälinen merkkiteos. Silti teksti maistui välillä Hanhiemon iloiselta lippaalta eli nonsennsiltä. Romaani kertoo lähinnä 1900-luvun alkupuolen fyysikoista ja matemaatikoista ja heidän yhteyksistään. Teorioita syntyy ja kehittyy. Singulariteetti, kvanttifysiikka, a+b=c. Teorioita on hyödynnetty muun muassa taistelukaasujen kehittämisessä ja keskitysleirien Zyklon B:ssä, minkä pitäisi herättää kysymys tieteen eettisyydestä. Jos en ymmärtänyt juuri mitään teorioista, en myöskään ymmärtänyt, millä logiikalla tarinoista syntyy romaani. Sen ymmärrän, että vika on lukijassa. Kiinnostavaa luettavaa kaikesta huolimatta. ***  

Kirjaraportti #27. Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet (2013, suom. Raisa Porrasmaa 2014, Tammi). Haruki Murakami on se tyyppi, joka ei tänäkään vuonna saa Nobelia, vaikka veikkaillaan. En oikeastaan ihmettele. Hän kirjoittaa liian vetävästi ja on eksoottiseksi japanilaiseksi liian länsimainen. Vaellusvuodet on suomalaisittain poikkeuksellinen kiinnostava romaani. Sen dekkarimainen juoni ratkeaa laajahkossa määrin Suomessa - mökillä jossain Hämeenlinnan liepeillä. Ei täysin uskottavaa Suomi-kuvausta, mutta hauska lisäkierre. Olen reilun vuoden aikana lukenut viisi Murakamia. Nuoren miehen kasvu tuntuu olevan se tavallinen tarina. Ystävyyssuhteet, minäkuva, naiset. Välillä vähän zeniläistä uintiharjoittelua, rautatieasemia ja nimettyjen musiikkikappaleiden kuuntelua. Murakamin ihmisillä kaikki vaikeudet tuntuvat olevan eksistentiaalisia. Kaipa se on kirjallisesti perusteltua: jos henkilöiden pitäisi varoa koko ajan salaista poliisia tai kaivella ruokaa roskiksista, ei niill...