Kirjaraportti

Kirjaraportti 155. Petter Sandelin: Osuma (2024, suom. 2024 Katriina Huttunen, Kustantamo S&S). Vuoden viimeinen kirja kertoi urhoollisesta sotamies Ståhlista jatkosodassa. Kertoja, sotamies Tallgren, tuli täydennysmiehenä samaan korsuun. Miehet ystävystyivät ja rakastuivat. Osuma on tiivis, hallittu, monella tavalla hieno romaani - tai pienoisromaani oikeastaan, 127 sivua. Melkein hymyilyttää häpeämättömyys, jolla kirjoittaja asemoi tekeleensä Vänrikki Stoolin ja Tuntemattoman sotilaan viereen. Sankaruutta ja uhrimieltä, jos kohta pikkujermuilua ja asemasotavaiheen puuduttavaa pelkoakin. Kirjoittaja Petter Sandelin (s. 1982) on ruotsinkielinen toimittaja ja runoilija Vaasasta. Runoilijuus näkyy rinnakkaiskertomuksessa, jossa sotamiehen henki on asettunut elämään puuna. Miesten suhde ei sekoita korsun elämää, mutta aina löytyy joku Lammio, joka haluaa palautta luonnollisen järjestyksen, eli huonostihan tässä käy. Viime aikoina olen lukenut yllättävän paljon kirjoja, joissa käsitell...

Kirjaraportti 154. Han Kang: Älä jätä hyvästejä (2021, suom. 2024 Taru Salminen, Gummerus). Muistamisesta tässäkin on kyse. Sataatuhatta ruumista ei saata unohtaa, vaikka niistä puhuminen kiellettäisiin. Eteläkorealainen nobelisti kirjoittaa kirjailijasta ja valokuvaajasta, jotka suunnittelevat yhteistä, kansanmurhaa käsittelevää teosta. Romaani alkaa unella, mikä melkein aina on huono enne. Unenomainen meininki jatkuu läpi kirjan ja minun oli vaikea ymmärtää, milloin liikuttiin milläkin tietoisuuden tasolla. Lunta sataa. Suhde lumeen ei kuitenkaan ole suomalaisen käytännöllinen. Lumi on pumpulimainen harso, joka peittää ja vaimentaa. Toisaalta lunta vasten punainen veri erottuu. Tarinaa kertova kirjailija päätyy Jejun saarelle valokuvaajan kotiin hoitamaan sairaalan joutuneen ystävänsä papukaijaa. Jejulla sataa lunta, sähköt katkeavat ja kirjailija joutuu uppoamaan valokuvaajan suvun tragedioihin. Äidin suku oli tapettu, isä viettänyt vuosia vankilassa, eno kadonnut. Kokonainen kaivos...

Kirjaraportti 153. Julia Korkman: Muistin varassa – Oikeusprosessi ja totuus (2022, Kustantamo S&S). Kun Ruotsin ulkoministeri Anna Lindh surmattiin 2003 NK:n tavaratalossa, poliisi tiedotti aluksi, että paossa oleva tekijä oli pukeutunut maastokuvioiseen armeijatakkiin. Teolla oli 29 silminnäkijää. Poliisin puhutuksessa monet heistä kertoivat yhdenpitävästi tämän yksityiskohdan. Valvontakameranauhoitukset osoittivat myöhemmin, että todellisuudessa miehen yllä oli harmaa huppari. Housut sentään olivat armeijamallia, vaikka vihreät. Yksi silminnäkijä oli kehittänyt mielessään kuvan maastotakista ja jakoi sitä totena muille samassa huoneessa kuulustelua odottaneille. Nämä sitten sujuvasti liittivät ”tiedon” erottamattomaksi osaksi omaa, autenttista silminnäkijän muistoaan ja poliisi uskoi. Korkman (s. 1977) on oikeuspsykologi ja tutkinut paljon silminnäkijätodistelun luotettavuutta. Ongelmia aiheuttavat muun muassa ihmisten rajallinen - pitäisikö sanoa surkea - kyky tehdä havaintoja ...

Kirjaraportti 152. Paulo Coelho: Alkemisti (1988, suom. 1995 Sanna Pernu, Bazar). Kiitos taas Mikkelin pääkirjaston palautettujen hylly! Mukaan tarttui vuosituhannen taitteen ehkä suurin teos, ja aukko sivistyksessä tuli tilkittyä. Alkemistia on myyty 150 maassa 80 miljoonaa kappaleita. ”Kun haluat jotain, koko maailmankaikkeus auttaa sinua saavuttamaan sen.” ”Alkemia on sitä, että tunkeutuu Maailman Sieluun ja löytää aarteen, jonka se on varannut ihmiselle.” Kuinka viisasta! Vai pannaanko kysymysmerkki? Kuinka viisasta? Alkemisti muistuttaa vanhaa satua. Vähän myös Pikku Prinssiä. Andalusialainen nuori paimen näkee unen, tapaa kuninkaan ja lähtee etsimään aarrettaan Egyptin pyramideilta. Pitkällä matkalla kohti aavikkoa ja sen yli hän kohtaa vastoinkäymisiä, mutta myös monia onnen pipanoita ja kasvun paikkoja.  Tämä on tavallaan oikein kiva kirja, jos unohtaa, että se on kirjoitettu kuin lapselle. Onnen tavoittelu, avoin mieli, oppiminen, oman itsen tunteminen, elämän tarkoitus jn...

Kirjaraportti 151. Jhumpa Lahiri: Missä milloinkin (2018, suom. 2020 Helinä Kangas, Tammi). Italiassa Rooman oloisessa kaupungissa asuva keski-ikäinen yliopiston opettaja kertoo lyhyissä 1-2 sivun luvuissa katkelmia elämästään. Nainen on valinnut yksinäisen elämän ilman puolisoa tai perhettä. Rutiinit tuovat tyydytystä. Ystäviä - miehiäkin - hänellä tuntuu olevan. Omasta valinnasta huolimatta tilanne vaikuttaa epätyydyttävältä. Sitä sun tätä lupaileva nimi viittaa ainakin siihen, että luvuissa tapahtumapaikka vaihtelee. Kaupungin katuja, aukioita, seminaarihotelleja, pikkukahviloita. Elävää kuvausta. Alkoi tehdä mieli lomalle Italiaan. Kertomusten sävy on lievä alakulo. Romaanin muoto hämmentää. Fragmenttimaiset luvut jättävät niin paljon aukkoja, että tulkinnalle jää tilaa rajattomasti. Lapsuudesta kaikki taisi lähteä. Isä oli aiheuttanut lapselleen pettymyksiä. Kirjailija on minulle uusi tuttavuus. Juuriltaan intialainen, Englannissa syntynyt, Yhdysvalloissa kasvanut, Italiassa asuva...

Kirjaraportti 150. Annie Ernaux: Puhdas intohimo (1991, suom. Lotta Tuominen 2024, Gummerus). Nimi vastaa teosta. Romaani kertoo puhtaasta intohimosta ja erityisesti Pariisissa asuvan Nobel-voittajan 48-49-vuotiaana kokemasta intohimosta. Kohde oli kirjailijaa kymmenen vuotta nuorempi naimisissa oleva itäeurooppalainen yritysjohtaja. Suhde oli sillä tavalla totaalinen, että sen aikana kertojan elämä koostui lyhyistä tapaamisista ja pitkistä väliajoista, jolloin pään täytti miehen kaipaaminen ja muistelu. Loppuhan suhteelle sitten koitti, ja lopuksi Ernaux ernaux’maisesti käsitteli kriisin kirjoittamalla sen kirjaksi. Ernaux’lle tyypillistä on omien yksityisten kokemusten kytkeminen laajempiin ilmiöihin ikään kuin sosiologisella otteella. Tässä yllätti sosiologian puuttuminen. Lähestymistapa oli kliinisen erittelevä. Kun kirjoittaa hullaantumisestaan rehellisesti ja avoimesti, siinähän riskeeraa asemansa vakavasti otettavana toimijana - näyttää pöljyytensä. Suhde perustui paljolti seksi...

Kirjaraportti 149. Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä (2024). Olipa kiva kirja! No ei oikeasti ollut, vaan melkein kaikkea muuta. Finlandia-voittaja Statovcia muistuttava maahanmuuttajataustainen kirjailija perkaa ulkopuolisuuttaan. Jos romaanista hakee kauneutta, kielestä sitä voi löytää. Muistot lapsuudesta vaihtelevat ankeista hirveisiin. Nykyhetki ei tarjoa paljon parempaa, vaikka kirjallista menestystä on siunaantunut. Tosin romaanissa jää auki, ovatko muistot tosia. Esimerkiksi isoisän huoneen vintillä asuva kolmipäinen kimeeri taitaa olla fiktiota myös teoksen sisäisessä maailmassa. Romaani kertoo sodasta. Ei taisteluista, vaan siitä, mitä sota tekee ihmisille: niille jotka lähtevät pakoon ja niille jotka jäävät.  Jugoslavian hajoamissodat toivat Suomeenkin huomattavan pakolaisjoukon 1990-luvulla, Kosovon albaaneja muiden muassa. Kuvaus suomalaisten suhtautumisesta pakolaislapsiin on aika tylyä. Aika tylyä saattoi olla kohtelu myös vierailuilla vanhassa kotimaassa. Ei ka...

Kirjaraportti 148. Inti Chavez Perez: Respektiä - seksikirja pojille (2018, suom. 2019 Juha Hurme, Gummerus).  Luin marraskuun hurjimman kohukirjan. Kuulun siihen pieneen vähemmistöön, joka on ehtinyt perehtyä teokseen ennen kuin kommentoi sisältöä. Typerä ja turha kohu. Kirja ei ole irstas tai vaarallinen. Päinvastoin. Respektiä on asiallinen ja tervehenkinen opas, joka uskoakseni toimii kohderyhmässä varsin hyvin. Tässä korostetaan koko ajan kunnioitusta, vastuullisuutta ja rajoja - toisen ja itsen. Vain sellaisia asioita sopii tehdä, jotka tuntuvat kummastakin hyviltä.  Perez kirjoittaa asioista selväsanaisesti ja kiertelemättä. Totta kai tästä siis saa irroteltua kohtia, jotka pistävät uskonnollis-kansallis-konservatiiviset mummosedät hyperventiloimaan. Ei aikuisen luulisi yllättyvän siitä, että seksiin liittyy elinten ja muiden objektien sijoittamista ruumiinaukkoihin. Vähän vaikea sitä olisi oppaassa sivuuttaakaan. Ja pillun kutsuminen pilluksi on minusta kirjoittajalta ...

Kirjaraportti 147. Hannu Väisänen: Viisikko (2024, Siltala). Palasin 17 vuoden tauon jälkeen Väisäseen. Tai Anteroon, kuten hän autofiktiivistä avatariaan kutsuu. Aika pitkän sarjan hän on näitä jo naputellut. Viisikko tarkoittaa Anteroa ja neljää hänen sisarustaan. He ovat vanhoilla päivillään löytäneet toisensa ja kokoontuvat vuosittain Ranskaan Anteron luokse viettämään aikaa ja puimaan menneisyyttä. Kaikenlaista klommoa on elämä jokaiselle aiheuttanut. Kun kirja etenee, viisikko hajoaa uusiin kolhuihin. Tämä ei ole kovin suuri kertomus. Enemmänkin sitä sun tätä, lähinnä vanhenemisesta, sekalaista muistoa ja kuvastoa. Herkkupalana terävä välitarina Vanhuskorvesta, jonne yhteiskunta lähettää hyödyttömän seniorit selviytymään itsekseen. Väisänen kirjoittaa kivasti, jotenkin tarkasti. Kun tiedän hänet kuvataiteilijaksi, on helppo huomata kielikin visuaaliseksi. ***  

Kirjaraportti 146. Marjo Leinonen ja Tommi E. Virtanen: Punaisia päin (2023, Johnny Kniga).  Rokkarin omaelämäkerta tähän väliin. Luin kirjan vaimon vihjeestä. Hän kävi pari viikkoa sitten kuuntelemassa Ballsia Otavan Huvikummussa (jonka oikeaa nimeä en nyt muista) ja jälkipuinnissa suositteli tätä. Kirja kertoo siis Marjo Leinosesta, Ballsin persoonallisesta laulajasta. Balls on 1988 aloittanut räyhäkkä bluesrock-bändi. Nämä on kai suunnattu faneille, mutta oli elämäkerrassa tiettyä kiinnostavuutta meille muillekin. Erityisyyttä toi Leinosen (s. 1966) ääni. Kirjoitettuna se on vähän kuin naispuolinen Remu, mutta juurevammalla, jopa hitusen juntimmalla klangilla. Teksti tuntuu myös aika rehelliseltä. Mokia ja tyhmyyksiä tuli tehtyä, eikä mustaa selitetty valkoiseksi. Osa tyhmyyksistä liittyy päihteisiin. Mustaa norttia paloi ja Fernettiä on kulauteltu. Kirja perustui pitkälti Leinosen kertomaan ja muistamaan. Pientä toimittamista olisin kaivannut, tarkkuutta faktoihin ainakin. Wiki...

Kirjaraportti 145. Miika Nousiainen: Ratakierros (2024, Otava). Kirjailija hoitaa viidenkympin kriisiään aloittamalla systemaattisen harjoittelun 400 metrin ikämiesmestariksi. Autofiktioon kuuluu avautuminen. Nousiainen vetää kuitenkin selvät rajat ja pysyttelee siinä hahmossa, jonka jo tunnemme tv:n viihdeohjelmista. Perhekään ei näy. Tämä ei ole moite. Nousiaisen aiemmasta tuotannosta suosikkini on romaani Maaninkavaara. Se kertoo pitkänmatkan juoksusta. Minulla oli Ratakierrosta kohtaan ennakkoluuloja. Mutta olihan tämä hauska! Ehkä hauskin Nousiaisen kirjallisesta tuotannosta. Kun romaanin muoto ja juonen kuljetus eivät pakottaneet, taiteilija saattoi vapautuneesti keskittyä ydinosaamiseensa eli hervottomiin sivupolkuihin ja vapaaseen assosiaatioon. Itse juoksuharrastuskin muuttuu koomiseksi, kun kirjailija suhtautuu siihen niin tavattoman vakavasti.  Jostain luin määritelmän, että Nousiainen on terävä, muttei ilkeä. Näin se taitaa olla. Itse asiassa hän on suorastaan kiltti ja...

Kirjaraportti 144. Philip Teir: Elokuun varjot (2024, suom. 2024 Jaana Nikula, Otava). Romaani kertoo pietarsaarelaisen äidittömän pojan kasvun ysäriteinistä professoriksi Amerikkaan. Pojan lisäksi seurataan parin kaverin ja heidän perheidensä kohtaloa. Porukkaa pörrää mukana aika paljon, ja heidän suhteitaan pedataan lupaaviin syheröihin. Tässä olisi hyvä kattaus johonkin tv-draamaan. Jostain syystä asetelma läsähtää. Kaiken virittelyn jälkeen mitään räjähdystä, pamausta tai tussahdusta ei tullutkaan. Yksi kantava linja oli päähenkilön ihastus kaverin äitiin. Silti hän heräsi känni-illan jälkeen kaverin äidin siskon pedistä. Teoriassa kiinnostavampaa kuin käytännössä. Kaikenlaista muutakin ehti tapahtua. Masturboitiin ankarasti, perustettiin bändi, poltettiin pilveä, mentiin sivariin. Mitä sitten? Päähenkilö ei ollut kovin kiinnostava, ja asiat vain tapahtuivat. Jos joku asia perusteli toista, se jäi minulta huomaamatta. Lähihistoria näkyi Jugoslavian hajoamissotien pakolaisaaltona ja...

Kirjaraportti 143. Suonna Kononen: Uncle Samsara (2024, Enostone). Tämä romaani kulkee 99-oktaanisella nostalgialla. Jos on elänyt lukiovuotensa 1980-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, äänitellyt kasetteja, kuunnellut musiikkia, tykännyt kirjoista ja kirjoittamisesta, seurannut maailman menoa, niin kyllähän tämä vie kauas Muistojen Bulevardille. Penkat jäävät pöllyämään pitkäksi aikaa. Kummallinen nimi tulee pienlehdeltä, jota päähenkilö Santtu lukiolaisena päätoimitti. 2020-luvulla viisikymppinen, Teslaa ajava mainosmies alkaa katsella taaksepäin.  Hän palaa mielessään nuoruuden Kuopioon ja kahteen ystävään, joiden kanssa pusattiin lehteä ja opeteltiin elämää. Kononen ei ole kirjoittajana kovin hillitty tai hallittu, pikemmin rönsyilevän runsas. Romaani on täynnä keskusteluita ja pohdintoja musiikista ja kirjallisuudesta, kuvataiteestakin. Nimiä ja sitaatteja vyöryy. Silmäniskuja sinne tänne. Iloitsin bongatessani viittauksen salamyhkäiseen Rytmipojat ystävineen -bändiin. Tarinassa...

Kirjaraportti 142. Marko Junkkari: Vallan linnakkeen viimeinen taisto – Kertomus vakuutusjätti Pohjolan lopusta (2024, Otava). Maailma voi muuttua hyväänkin suuntaan. Marko Junkkarin kirja vakuutusyhtiö Pohjolan viimeiseistä vuosista kertoo muun muassa sen. Vuonna 1996 alussa oltiin tilanteessa, jossa pankkikriisi oli kaatanut ”sinivalkoisen pääoman” tärkeimmän linnakkeen, Kansallis-Osake-Pankin. Lippua kantoi seuraavaksi Pohjola, vaikkei sen liiketoiminta kovin dynaamista ollut. Omistuksia Pohjolalla oli kuitenkin valtavasti suuressa joukossa maan ykkösyrityksiä, kuten Nokiassa. Pohjola pelasi ja oli pelien kohteena. Yhtiön ympärillä tapahtui. Kirja kuvaa hämmästyttävän sarjan operaatioita, petoksia ja juonitteluja. Rahaa paloi huonoihin fuusioihin ja epäonnistuneisiin nurkanvaltauksiin. Motiivitkaan eivät aina olleet kovin mietittyjä. Mitä se vuorineuvosjengi oikein kelasi? Pohjola kiinnostaa minua henkilökohtaisistakin syistä. Olen osallistunut henkilökunnan lasten hiihtokilpailuihi...

Kirjaraportti 141. Tapani Suonto: Lauri (1998, One Way Mission ry). Taivalkoskelainen lupaava mäkihyppääjä alkoholisoitui siltojen alle. Tenu-ukko koki herätyksen 1989. Koko 1990-luvun hän hääräsi vimmatusti katulähetyksessä, teetupabusseissa ja avustustyössä, kunnes sairastui vakavasti 1999 ja kuoli 2004. Wikipedia muistaa Lauri Jakkilan tv:n ”homoillan” yhtenä keskustelijana vuodelta 1996. Isoimman julkisuuden hän sai vuonna 1997, kun keräsi junalastillisen avustustavaraa nälänhädästä kärsivään Pohjois-Koreaan. Raitistuttuaan Jakkila alkoi saada Jumalalta selviä viestejä siitä, mitä pitäisi tehdä. Kun käsky kävi, hän ryhtyi keräämään 1990 Suomesta sairaalatarvikkeita itsenäistyvään Viroon, Tarton lastensairaalaan. Tältä pohjalta hän päätyi pitämän herätyskokouksia eduskunnassa, ja tämä oli takana myös Pohjois-Korean projektissa, joka päätyi kansainväliseksi uutiseksi. Miksi tartuin Lauriin? En saanut kannustusta mistään sen kauempaa kuin Laajalammelta. Iäkäs kestotilaaja laittoi teks...

Kirjaraportti 140. Antti Tuuri: Yksinpurjehdus Hankoniemen ympäri ja muita kertomuksia meriltä (2024, Otava). Tuuri täytti 80 vuotta ja kirjoittaa vain. Yksinpurjehdus on rakennettu vanhan lokikirjan ympärille. Kirja alkaa puisen purjeveneen tilaamisesta 1981. Valmistuminen ja varustaminen veivät aikansa. Sen jälkeen ylpeä omistaja purjehti lyhyitä ja pidempiä reissuja jopa Uumajaan ja Tallinnaan - ja takaisinkin. Kirja päättyy vuoteen 1991, vaikka purjehtiminen Haukalla tiettävästi jatkuu. Ihan jokaista käännöstä tai ankkuripaikkaa ei kerrottu, mutta melko toisteistahan lukemattomien reissujen kuvauksesta saattaa tulla. Sään ja miehistön vaihdokset sekä erityyppisten purjeiden käyttö olivat tässä draamassa keskeistä aineistoa. Ja se, että joskus ajettiin moottorilla eli ”rautagenoalla”. Antti Tuuri kirjoittaa karun elegantisti. Tekstiä lukee ilokseen, mutta mitään varsinaisia merkityksiä en tästä romaanista löytänyt. Vieraileva miehistö, käydyt paikat ja ajatellut ajatukset jäivät kov...

Kirjaraportti 139. Lauri Nurmi: Sanna Marin - Kapinoivan esikuvan tie huipulle (2024, Into-kustannus). Aika paljonhan kirjasta on jo ehditty sanoa. Siihen nähden yllättävän tylsää pakerrettavaa. Ihan joka sivua en jaksanut rivi riviltä pistellä. Pohjimmiltaanhan tämä on varsin sujuvasti kirjoitettu tavanomaisehko kuvaus nuoren pääministerin kasvusta, räjähdysmäisestä noususta ja siirtymisestä nextille levelille. Erityisen teoksen lukemisesta tekee se, että molempien päähenkilöiden persoona tuntuu vaativan kannanottoa puolesta tai vastaan. Päähenkilöt ovat toimittaja Nurmi ja pääministeri Marin. Nurmen omahyväisyys ja estottomuus rohkeissa tulkinnoissa ovat jotenkin kovin epäsuomalaista meininkiä ja periaatteessa siis tervetulluttakin. Itse arvostan klassisemman harmaata tyyliä. Viime vuosina on tapahtunut kaikenlaista isoa niin nopeasti, että koronat ja Nato-hakemukset tuntuvat kaukaiselta historialta. Pakko todeta, että kyllähän Marin historiankirjoitukseen jää myös poliittisista ansi...

Kirjaraportti 138. Antti Tuomainen: Parantaja (2010, Helsinki-kirjat). Omasta kirjahyllystä löytyi Parantaja, kun kaipasin jotain kevyehköä. Sellainen tämä oli. Toki ei mikä tahansa, vaan palkittu Vuoden johtolanka -pystillä 2011. Parantaja sijoittuu katastrofin jälkeiseen maailmaan, eli Helsinkiin, jossa järjestelmä on ajautunut hallitsemattomaan kaaokseen. Poliisi on voimaton ja järjestyksen pito siirtynyt vartiointiliikkeille tai jengeille. Ilmastonmuutoksen tuomat sään ääri-ilmiöt ovat pistäneet maailman ihmiset liikkeelle. Etelä-Suomestakin kaikki kynnelle kykenevät ovat paenneet pohjoiseen. Tarina kertoo miehestä, jonka toimittajavaimo katosi hänen selvittäessään sarjamurhaajan tapausta. Tosi mies etsii, vaikka olisikin huonosti myyvä runoilija. Melkoisen keponen ja kökkö oli juoni. Jännitys ei erityisemmin kohonnut, käänteet eivät yllättäneet ja jokainen vastaantulija tuntui sekaantuneen asiaan. Parasta taisi lopulta olla dystopian kuvaus. Jostain syystä järjestelmän murtuminen ...

Kirjaraportti 137. Antti Hurskainen: Suntio (2023). Romaanin lopussa päähenkilö näkee unta, jossa imuroi kirkkoa puhtaaksi paksusta tauhkakerroksesta. Aukinaisesta katosta paistaa Jumalan valo. Romaanin nimi voisi olla myös uskonpuhdistus. Hurskainen on tunnettu esseistään. Pohjimmiltaan Suntiokin on esseekokoelma, joka on naamioitu romaaniksi. Suntion alkupuoli koostuu paljolti suntion ja kirkkoherran ”keskustelusta”, loppupuoli lähinnä suntion kirjeistä muun muassa kirkkoherralle, kuolleelle isälleen ja tyttärelleen, Jumalalle ja Sauli Niinistölle. Aiheet pyörivät uskossa, Ingmar Bergmanissa, Jeesuksen viimeisissä hetkissä, sukupuolirooleissa, vanhemmuuden muutoksessa. Suntio on uskossaan varma, suoranuottinen hahmo. Häntä ärsyttää kirkon muuttuminen yleishumanistiseksi, yleisöä kosiskelevaksi laitokseksi, joka ei enää usko ydintuotteeseensa. Matkan varrella kyytiä saavat mm. Paavalin seurakunnan kiva julkkispappi ja kaikesta muusta kuin Jumalasta kolumnoiva piispa sekä kirjailija Ri...

 Kirjaraportti 136. Han Kang: Vegetaristi (2007, suom. 2017 Sari Karhulahti, Gummerus). Tuoretta nobelistia piti kokeilla, ja olihan tämä jännittävä! Kun nyt googlettelin vanhoja arvioita, huomasin muidenkin lukijoiden jääneen ihmettelemään, mistä Vegetaristi oikeastaan kertoikaan. Olisiko niin, että suuri taide jättää runsaasti tilaa tulkinnoille? Yeong-hye näkee painajaisia ja päättää siksi yhtäkkiä lopettaa kokonaan lihansyönnin. Siitä nimi romaanille ja siitä näkyvä alku mielisairaudelle, jonka kehittymistä romaanissa kuvataan. Etelä-Koreassa lihattomuus tuntuu olevan äärimmäinen valinta, joka saa aviopuolison ja suvun pois tolaltaan. Sovinnaisesta poikkeavat valinnat aiheuttavat lähipiirille häpeää. Romaani koostuu kolmesta osasta. Jokaisessa asioita katsotaan eri henkilön näkökulmasta. Ensin kertoo puoliso, sitten siskon mies, lopuksi sisko. Vegetaristi itse pääsee suoraan ääneen vain vähän. Kaikki neljä ovat onnettomia ja ulkopuolisia omassa elämässään. Romaanin toinen osa k...

Kirjaraportti 135. Annie Ernoux: Vuodet (2008, suom. Lotta Toivanen 2021, Gummerus). Kirjailija kertoo, miten maailma on muuttunut hänen elinaikanaan ja miten hän itse. Suurehko aihe. Muutos näkyy esimerkiksi suhtautumisessa tavaraan. Ernaux on samaa sukupolvea kuin vanhempani ja löysin tästä mm. selityksiä faijani rojurakkaudelle. Sodan jälkeisessä köyhyydessä lupaus tulevaisuudelta oli, että ”jossain oli tavaroita, joita mekin saisimme myöhemmin ostaa”. Olen lukenut Ernaux’lta useammankin hienon kirjasen, jossa hän perkaa elämänsä käännettä tai kulmaa ja yksityisestä syntyy isompi yhteiskunnallinen kuva. Vuosissa zoomin tilalla - tai ohessa - on laajakulma, ja vaikeampi tästä on pitää. Minä vaihtuu kuninkaalliseen me-muotoon, henkilökohtainen yleiseen. Kun 200 sivussa käy läpi paljon asiaa, luettelomaisuudelta ei voi välttyä. Ranskalaisten poliitikkojen, skandaalien tai brändien vilahdellessa jäin vaille sitä tunnistamisen ja nostalgisoinnin iloa, mikä asioita paremmin tuntevalle oli...

Kirjaraportti 134. Hanna Kuusela: Syytös - Muuan akateeminen komitragedia (2024, Vastapaino). ”Hullu ämmä” kirjoittaa yliopistoista, sivistyksestä ja demokratiasta. Teos on kaunokirjallisuudeksi luokiteltu henkilökohtainen, faktapohjainen syytöskirjelmä heistä, jotka pilasivat yliopistot. Syytös lähtee Tampereen T3-säätiöyliopiston perustamisesta. Teknologiateollisuusvetoisessa hankkeessa vanha yliopistomaailman autonomia nitistettiin. Tilalle tulivat puheet strategiasta, huippuyliopistoista ja ekselenssistä. Kuusela on apulaisprofessori ja tupladosentti. Hän oli T3:n käynnistysvaiheen ehkä näkyvin vastarannankiiski. Autonomia tarkoittaa sitä, että yhteisö valitsee itse johtonsa. Tampereella johto - rehtorit, dekaanit, jne. - nimitetään ylhäältä. Niinpä johto myös on lojaali ylöspäin eikä yliopistoyhteisölle. Yliopistomaailman lisäksi Syytös kertoo paljon laajemmastakin huonosta muutoksesta yhteiskunnassa ja työelämässä. Keskiluokkaisilta tietotyöläisiltä viedään hallinnan tunne. Tilal...

Kirjaraportti 133. Ulla Janhonen: Sirkka Turkka - tähti kuuttomassa yössä (2024, Tammi). En ole koskaan kyennyt lukemaan runoja. Sirkka Turkan tuotantoa en siis tunne kuin nimeltä. Kyse on Finlandia-voittajasta ja eräästä viime vuosikymmenten tunnetuimmasta runoilijastamme. Tiesin, ettei kyse ole mistään hauraasta keuhkoparantola-tyypin runotytöstä, mutta Turkka oli vielä rouheampi hahmo kuin ajattelin. Taisi tulla paremmin toimeen koirien ja hevosten kanssa kuin ihmisten. Turkka (1939 - 2021) ei jättänyt jälkeensä mitään kattavaa dokumenttiarkistoa, vaan lähinnä läjän sekalaisia kirjeitä, kortteja, laskuja sun muuta. Elämäkerturi pelasti paperit ja lajitteli laatikoihin. Lopputuloksen kannalta silppuinen lähteistö ei minusta ole ongelma. Ihmisetkin ovat silppuisia, ristiriitaisia, arvoituksia itselleenkin. Liian tarkat faktat ja perusteelliset analyysit ovat pilanneet monta elämäkertaa. Tässä aineisto täydentyi haastatteluilla ja minusta kuvasta tuli elävä. Taas kerran heikoin osa oli...

Kirjaraportti 132. Arto Salminen: Kalavale (2005, WSOY). Tämän viikonlopun teema on ollut moraalitutkielmat. Perjantaina katsoin tv:stä Tarantinon Jackie Brownin (1997), eilen luin Salmisen. Kumpikin lähetettiin uusintana. Tiesin mitä sain. Arto Salminen on ehdottomia suosikkejani. 19 vuotta sitten olin Kalavaleesta todella innoissani. Nyt aloittaessani arvelin, että ajanhammas olisi tätä järsinyt, kun aihe oli niin kiinni ajankohtaiskeskustelussa eli tosi-tv:n tulossa. Eipä kuitenkaan juuri ollut. Kalavaleessa tehdään realityä – rajuinta, mitä telkkarissa on nähty. Auschwitz-niminen formaatti seuraa kahtatoista vankia ja vartijaa kehäkolmosen varteen rakennetussa studiossa. Seksiä, väkivaltaa ja kovia sähköiskuja. Osallistujat valittiin Itä-Helsingin slummeista. Ajan kulumisen huomaa kertojaratkaisussa. Parikymmentä vuotta sitten kaikki itseään kunnioittavat tekijät (Suomessa) vuorottelivat tiheästi eri kertojien näkökulmia.  Kalavaleessa kertojia ovat kuolemaa odotteleva legendaa...

Kirjaraportti 131. Kari Haakana: Tämä on ryöstö - Suomalaiset pankkiryöstöt 1906 - 2022. (2024, Aula & Co). Kirjaan on koottu parikymmentä ”Suomen kuuluisinta” pankkiryöstöä. Siitä huolimatta: Aika surkea kokoelma tyhmyyttä ja päihtynyttä räpellystä, jos lyhyesti haluaa kuvata.  Tuskin tämä teos ketään rikoksen poluille houkuttaa. Glamour on kaukana. Mukana on toki muutamia tapauksia, joita on ihan jaksettu suunnitella tai joissa taustalla on muutakin kuin taparikollisuutta, työttömyyttä sekä viinaa tai huumeita.  Itseäni jäi kiehtomaan 1990-luvun alun ”kakkuryöstäjä”, joka vei Pitäjänmäen SYP:n työntekijöille lakkakakun ja sitten ryösti rahat. Mukana oli hämäystä, peitetarinaa ja peruukkia, ja mikä parasta, äijä ei jäänyt koskaan kiinni vaikka teki useamman ryöstön. Kirja alkaa Venjäjän valtionpankin Helsingin-konttorin ryöstöstä 1906. Saalis oli valtava, ruumiita tuli monta ja tekijöinä oli Baltiasta tulleita vallankumouksellisia. Sitten mm. Volvo Markkanen, Roosna - Lep...

Kirjaraportti 130. Elizabeth Strout: Lucy meren rannalla (2022, suom. 2023 Kristiina Rikman, Tammi). Koronaromaani. Useammasta aiemmasta romaanista tuttu Lucy Barton muuttaa NYCistä Maineen virusta pakoon. Korona-ajan ankeuteen ei ole erityisen kiva palata edes romaanissa. Ei tämä onneksi ole pelkkää koronaa. Tutusti tätikertoja Lucy huokailee omia ja perheen kuulumisiaan, mielialojaan, parisuhteita.  Siinä sivussa romaani on taas hyvin poliittinen, mutta ei henkilö- tai puoluetasolla. Lucy - ja varmaankin myös Elizabeth - on selkeästi anti-Trump, mutta aika empaattisesti hän löysi selityksiä rokotevastaiselle, konservatiivispopulistiselle liikkeelle. Samasta paketista siis Kauniit ja rohkeat ja pätevää maailmanselitystä. Tuttuuttaan tämä ei onnistunut enää loksauttamaan leukoja vau-asentoon, mutta onhan tämä Lucy Barton -sarja aika huikea. ****+  

Kirjaraportti 129. Mikko Mattila ja Raija Talvio: Arvottomat - Tärkeintä on lähteminen (2024, Aviador). Taisin nähdä Arvottomat ensimmäisen kerran lukiolaisena. Meillä oli vielä Asan mustavalkotelevisio, ja minulle Arvottomat on aina mustavalkoelokuva. Olen myöhemmin nähnyt elokuvan uudestaan ehkä pari kertaa. Jotain on jäänyt alitajuntaan. Kirjaa lukiessa päässä alkoi heti kohta soida Anssi Tikanmäen Finlandia. Tämä on siis kirja elokuvasta, ja sen runkona ovat Mikko Mattilan valokuvat. Mattila toimi elokuvan still-kuvaajana. Toinen tekijä, Raija Talvio oli projektissa mukana leikkausassistenttina. Kuvat ovat hienoja, mutta niin on haastattelukatkelmista koostettu tekstikin. Vuonna 1982 ensi-iltaan tullut Arvottomat oli Matti Pellonpäälle ja Pirkko Hämäläiselle ensimmäinen pääosa, samoin Mika Kaurismäen ensimmäinen pitkä (näytelmä)elokuva. Kirjassa Hämäläinen, Kaurismäki ja monet muut tuotantoon osallistuneet kertovat millaista se oli. Oli poikkeuksellista yhteisöllisyydessään. Vaikka...

Kirjaraportti 128. Annie Ernaux: Tapaus (2000, suom. 2023 Lotta Toivanen, Gummerus). Abortti oli Ranskassa laiton 1970-luvulle. Ernaux kirjoittaa omasta abortistaan nuorena opiskelijana 1960-luvun alussa. Tapaus on ernaux’maisen tiivis tarina. Ei rönsyilyä, kuvaus siitä mitä tapahtui ja miltä se tuntui. Tehokasta. Toimivaa. Luokka-asemien tarkastelu on vähäisempää kuin tekijällä tyypillisesti. Sukupuoli synnyttää tässä asiassa luokkaa merkityksellisempiä eroja. Abortti on aina brutaali tapahtuma. Laittomuus korosti tätä. Operaatiot olivat naisille hengenvaarallisia, kun itseoppineet ”enkelintekijät” hoitelivat niitä kotikonstein. Oikeat lääkärit siivosivat jälkiä. Aborttilainsäädännön lisäksi tämä herätti ajatuksia lääketieteen kehittymisestä. E-pillerit olivat mullistava keksintö myös tasa-arvon kannalta. ****  

Kirjaraportti 127. Lasse Lindqvist, Juhavaltteri Salminen: Peter Kotilainen — Sankari ja kapinallinen (2024, Docendo). Elämäkerta juuri 30 vuotta täyttäneestä säbäjätkästä. Okei. Kotilainen on kaksinkertainen maailmanmestari ja ehkä tunnetuin aktiiviuraa jatkava suomalainen salibandyn pelaaja. Epäilen, ettei hänestä silti pelkillä säbäansioilla laadittaisi kirjaa. Kotilaisen kiinnostavuutta lisäävät traaginen perhetausta, taipumus masennukseen, ongelmallinen suhde alkoholiin sekä uhkapeliaddiktio ja isot pelivelat. Samoin miehen tapa puhua avoimesti niin kuin tuntee. Iltapäivälehdet ovatkin jo raportoineet kirjasta mehukkaita yksityiskohtia. Miksi luin? Siksi, että lähipiiristä löytyi innokas 16-vuotias suosittelija. Tuskin teosta vuoden urheilukirjana palkitaan, mutta koskettihan tämä: urheilu pelasti nuoren pojan vielä pahemmalta. Kirjan ote ei tunnu pinnalta erityisen yhteiskunnalliselta. Siitä huolimatta tekstissä särisee vahva sosiaalipoliittinen lataus. Kotilainen näyttää tapauks...

 Kirjaraportti 126 Carloz Ruiz Zafón: Tuulen varjo (2001, suom. Tarja Härkönen 2004, Otava). Tämä oli hitti 20 vuotta sitten. 647 sivua vanhanaikaista seikkailuromaania. Vähän kuin Monte Christon kreivi mutta pääosin 1950-luvun Barcelonassa.  Tässä seurataan Daniel-pojan kasvua, kun hän vuosien ajan koettaa selvittää mystisesti kadonneen kirjailijan kohtaloa. Kaiken takana on onneton rakkaus, vanhempien nurjamieli sekä mustasukkaisuus, ja oudolla tavalla Danielin oma elämä alkaa muistuttaa kadonneen kirjailijan elämää Onhan tässä omanlaistaan tenhoa, mutta en isommin innostunut. Kaikkea oli kovin runsaasti. ***

Kirjaraportti 125. Laura Kolbe: Kosmos - Ravintola ja perhe 1924 - 2024 (2024, Siltala). Tykkään klassikoista. Kosmoksessa olen silti käynyt vain muutaman kerran, aina poikkeustapauksissa. Kiinnostava ravintola, satavuotiskirjan arvoinen. Kolbe pyörittää rinnakkain perheen ja ravintolan tarinoita. Samalla  asiat nivotaan yhteiskunnan muutoksiin eli elintason  nousuun, kaupungistumiseen, tasa-arvon lisääntymiseen, alkoholipolitiikkaan. Miksi Kosmoksesta tuli legendaarinen ja vanha? Varmaankin osin sattumalta. Sijainti on hyvä, Helsingin Kalevankadulla, Stockan kulmilla, eikä taloa esimerkiksi ole purettu. Muista seikoista keskeiseksi nousee ravintolan pysyminen yhden suvun hallussa ja nimenomaan naisten käsissä. Hepolammista piirtyy kuva humaaneina omistajina, joilla on riittänyt ymmärrystä kanta-asiakkaiden - sanotaanko nyt vaikka - moninaisuudelle sekä pysyvyyden arvolle. Teos jäi vähän kuivakaksi juhlakirjaksi. Alkupää historiasta piti mennä asiakirjalähteillä eikä loppupääs...

Kirjaraportti 124. Maisku Myllymäki: Valvoja (2024, WSOY). Päähenkilö seisoskelee työpäivän verran taidenäyttelyssä ja kelailee rakkauttaan. Fiilikset eivät ole ihan parhaat, kun uni ei ole tullut kahdeksaan vuorokauteen. Museo on hyvä paikka pohdiskella myös taiteen katsomista ja somea ja elämän esittämistä. Niitä tässä pyöritellään sen rakkauden lisäksi. Kriittiseen sävyyn. Aikamme keskeisistä ilmiöistä on puhe, ja ihan oikeita havaintoja Myllymäki tekee, mutta en oikein jaksanut innostua. (Onko kukaan lukenut hyviä someromaaneja?) Vika oli varmaan minussa, koska tämähän oli objektiivisesti ajateltuna toimiva ja mietitty ja loppunousu erityisesti oli lähes nerokas. Mikä mätti? No esim. se, että päähenkilöt olivat tylsiä ja heistä oli vaikea kiinnostua. Pohdinnat tuntuivat välillä luennoilta. Ja verkkainen tahti ei riittänyt nostamaan dopamiinitasoja. (Jälleen voi olla, että minä olin se verkkainen, joka tajusin vasta lopuksi, mistä on kyse.) ***

Kirjaraportti 123. Abdulrazak Gurnah: Kivisydän (2017, suom. Einari Aaltonen, 2024, Tammi). Nuori mies lähtee Sansibarista Lontooseen opiskelemaan. 15 vuotta myöhemmin hän palaa tapaamaan isäänsä ja kuulemaan, mikä oli rikkonut perheen pojan olleessa pieni. Romaani on hienosti rakennettu. Päähenkilö käy läpi elämäänsä verkkaisesti ja siinä sivussa Sansibarin epävakaata historiaa, siirtomaiden asemaa, maahanmuuttajan integraatiota, sukupolvien ketjua. Lopussa tempo vähän yltyy ja asetelma muljahtaa uusiksi. Romaanin tunnelma on lähinnä haikea. Kirpeimmät huomiot taitavat liittyä brittiläisiin siirtomaaherroihin. Kun kirjoittaja on kirjallisuusproffa, on luontevaa, että tarinan keskeisin juonellinen aines on varastettu Shakespearelta. Vallankäyttöä, alistamista ja alistumista. Enempi tämä silti elää henkilöiden kautta. Nobel-voittaja oli kiinnostava tuttavuus. Saatan lukea lisääkin. Gurnah muuten ei ole ainoa merkittävä länsimaissa menestynyt sansibarilainen taiteilija: Freddie Mercury s...

Kirjaraportti 122. Annie Ernaux: Nuori mies (2022, suom. Lotta Toivanen 2023, Gummerus). Vanha nainen - minun ikäiseni - ryhtyy suhteeseen 30 vuotta nuoremman miehen kanssa ja tuntuu nauttivan täysin rinnoin.  Ernaux, joka siis kirjoittaa itsestään, perkaa suhteen 20 vuotta myöhemmin ja erottelee ernaux’maisesti motiiveitaan, valta-asemia, luokkaeroja ja sitä, millaisia reaktioita ja katseita epäsuhtainen pari herätti.  Nuori nainen ja vanha mies oli parina hyväksyttyä kuvastoa, mutta toisinpäin ei niinkään. Tapahtumat sijoittuvat 1990-luvun jälkimmäiselle puoliskolle ja ajat ovat toiset. Semmoista hetken pohdin, miten suhtautuisimme vanhenevaan, arvostettuun mieskirjailijaan, joka nyt kertoisi iloistaan huomattavan nuoren naisen kumppanina. Ehkei sitä pidettäisi raikkaana ja rohkeana, jollaiseksi tämän Ernaux’n koin. Nuori mies lienee fyysisesti ohkaisin (aikuisten) kaunokirjallinen teos, jonka olen lukenut. 40 sivua suurella kirjasimella ja väljillä välistyksillä.  Mutt...

Kirjaraportti 121. Tuuve Aro: Kalasatama (2020, WSOY). En ole koskaan käynyt Kalasatamassa. Ehkä pitäisi, onhan kyse Suomen Canary Wharfista ja sinne pääsee kätevästi metrolla. Romaanissa Kalasatama tosin on lähinnä terveysasema, josta saa paskaa hoitoa mielenterveysongelmiin. Kelvoton, empatiakyvytön lääkäri iskee uuttaa pilleriä kouraan eikä ole vähääkään kiinnostunut potilaan ongelmista. Päähenkilö sairastuu, kun isä kuolee ja pitkäaikainen naisystävä jättää. Sairauden ja hoidon kuvaus muodostaa jonkinlaisen rungon romaanille. Vaikka ei tämä varsinaisesti romaani ole, vaan autofiktiivinen kertomus lapsuudesta, yksinhuoltajaäidistä, tunnevammaisesta isästä, kasvamisesta lesboksi, parisuhteista, taiteilusta. Kaiken lomaan Aro tykittelee menemään mielipiteitään ja näkemyksiään monenlaisesta, mikä mieleen tulee, ja välillä luennoi elokuvista, sukupuolirooleista, uskonnosta, homeopatiasta, miehisestä katseesta, heteroiden surkeasta tilanteesta ja lesbona olemisen hienoudesta. Hienommin s...

Kirjaraportti 120. Karin Smirnoff: Sokerikäärme (2021, suom. Outi Menna 2024, Tammi). Smirnoff on naputellut menemään romaani per vuosi. Ensin Jana Kippo -trilogia ja jatkoksi tämä Sokerikäärme.  Samaa vauhtia, mutta eri.  Agnes on ihmelapsi, joka muistaa oman syntymänsä, puhuu eläinten kieltä sekä taitaa luontaisesti soittamisen ja säveltämisen. Isä on hukassa ja äiti vihaa. Jostain syystä mieleen tuli Modesty Blaise, jonka selviytymiskeinot toki olivat erilaisia. Lapsuuden karmeus kuitenkin yhdistää. Sokerikäärme kuvaa Agneksen lisäksi muutaman muun lapsen elämää 1980-luvun Södertäljessä. Tärkein aikuinen hahmo on Frank, lapsirakas hyväksikäyttäjä.   Jos on tykännyt Jana Kiposta, luultavasti tämäkin uppoaa. Kirjoitustyylissä on paljon samaa, mutta tapahtumien vauhti on verkkaisempi.  Yhteistä on sekin, että surkeudet ovat keskiössä. Rikkinäisiä perheitä, narkkausta ja pedofiliaa. Eli sujuvaa, humoristista ja ällöttävää, muttei niin sysimustaa kuin aihepiiri an...

Kirjaraportti 119. Meg Mason: Murhe ja autuus (2020, suom. Maria Lyytinen 2022, Otava). Näppärä romaani nuoren naisen mielenterveysongelmista ja parisuhteesta vauraalla Suur-Lontoon alueella. Hauskasti ja imevästi kirjoitettu, mutta samalla niin ärsyttävä, että teki mieli jättää kesken. En ihan tunnistanut lajityyppiä. Ei tämä harlekiinia taida olla, mutta sellaisiakin piirteitä havaitsin. Ehkä eniten ärsytti ironinen nokkelointi, jolla minäkertoja väisteli tapahtumia.  Vähän vaikea romaania oli ottaa vakavasti sairauden kuvauksenakaan, kun päähenkilön keksitty sairaus nimettiin vain kahdella viivalla: ”- -”. Tämä oli siis tarina naisesta, jonka mielenterveys heittelehtii, eikä oikeaa diagnoosia löydy ja suhde lapsettomuuteen näyttää labiililta. Nainen alkaa käyttäytyä uhrina ja kohtelee sillä varjolla kaikkia huonosti. Lopuksi diagnoosi löytyy, mies jättää ja nainen joutuu kohtaamaan todellisen ongelmansa. Ärsyttävien asioiden listalle nostan vielä lammasmaisen hyveellisen miehen ...

Kirjaraportti 118. Mudlum: Tätini Ellen (2020, suom. Heidi Iivari 2023, Enostone). Tämmöstä en muista ennen lukeneeni. Vanheneva (=ikäiseni) nainen papattaa menemään, muistelee muka tätiään mutta yhtä paljon äitiään ja omaa elämäänsä uudelleen itsenäistyvässä Virossa. Omaelämäkerrallisuudesta on kyse. Täti oli kulttuuripersoona, ja tekstissä vilahteli inteligentsiaa monelta alalta. Minulla meni aika kauan päästä jyvälle siitä, mistä on kyse. Odotin käännettä tai muutosta, joka perustelisi sattumanvaraisen tuntuisen, poukkoilevan menon. Ei sitä tullut, mutta jotenkin tästä kotoisuudesta opin pitämäänkin, vaikkei Ellen mikään kevyt lukukokemus ollut. Yksi hämmentävä piirre muisteloissa oli jatkuva tavaroista, etenkin vaatteista ja huonekaluista raportointi. Kirjoittaja tunnisti itsekin, ettei muista ja osaa ihmisistä samalla tavoin kertoa. Liittyneekö neuvostoaikojen materiaaliseen niukkuuteen.  Kiinnostavaahan tässä oli myös Viron nopean muutoksen vaivihkainen kuvaaminen, maan vaura...

Kirjaraportti 117. Nathan Hill: Wellnes (2023, suom. Antero Tiittula 2024, Gummerus). Luin suuren amerikkalaisen romaanin ja tykkäsin kyl. Rapiat 600 sivua, rakkaustarina ja runsasta maailmanselitystä. Kaikki lähtee uskomattoman hienosta rakkaustarinasta. X-sukupolven Romeo ja Julia Chicagossa ysärin alussa: Jack köyhä taideopiskelija, Elizabeth opiskelija myös mutta miljonäärisuvusta. 20 vuotta myöhemmin arki on saapunut eikä rakkaus ole itsestäänselvyys. 600 sivussa ehtii käydä selväksi, että uskomattoman hieno rakkaustarina ei ollut alun perinkään ihan niin vilpitön kuin millaisena pari siitä  kertoi. Muutenkin juuri tarinat ovat Wellnesin jatkuvasti toistuvaa ydintä. Siis ne, joita itsestämme kerromme itsellemme ja muille. Ne joita haluamme uskoa. Plasebovaikutus on yksi tällainen tarinan muoto. Elizabeth työskentelee Wellnes-nimisessä tutkimuslaitoksessa, joka erikoistuu plaseboon. Wellnes on sujuvan lukijaystävällistä kieltä ja taitavasti rakennettu. Päähenkilöiden taustat av...

Kirjaraportti 116. Ari Wahlsten: Pahan syleily (2024, Docendo). Helsinkiläinen yksityisetsivä Kit Karisma auttaa pulassa olevia naisia jo kahdeksannessa seikkailussa. Tuttua ja turvallista. Sillä tavalla toimivaa, että piti aamuyön puolelle jatkaa tämän seurassa. Tykkään näistä Karismoista. Letkeä minäkertoja ja nokkela sanailu ovat kohtuullisesti annosteltuna nautittava yhdistelmä. Näissä toki kierrätetään kaikkia dekkareiden kliseitä, mutta niin taitavasti, että se ei ärsytä vaan hymyilyttää. Kiperiä tilanteitä, täpäriä pelastumisia, hyviä ja pahoja poliiseja, petollisia naisia, lumoavia  lyylejä. Ruumiita tulee aina useita. Väkivalta pysyy silti taka-alalla, eikä sillä mässäillä. Tällaisten sarjojen haaste on siinä, kuinka tasapainoilla uudistumisen ja pysyvyyden välillä. Kahdeksannessa osassa  ne asiat, jotka ekoissa tarinoissa olivat raikkaita, ovat jo vanhoja. Onneksi Wahlsten onnistui tähänkin tuomaan taas uutta. Edellisessä mentiin ihmiskaupan syövereissä, nyt ympärist...

Kirjaraportti 115: Riku Keski-Rauska: Kasvonsa peittänyt mies – Juha Vikatmaan elämä (2024, Docendo). Kannattaako kirjoittaa elämäkerta 50 vuotta sitten kuolleesta poliitikosta, joka ei ehtinyt edes nousta politiikan huippupaikoille? Tässä tapauksessa vastaus on ehdottomasti kyllä. Ajan poliittisten tapahtumien puiminen kiinnostanee vain asian harrastajia, mutta yksityiselämässä liikutaan ikuisempien kysymysten äärellä. Vikatmaa (1941–1974) oli kokoomuksen nouseva kyky – tuleva puheenjohtaja, pääministeri, ehkä presidentti – joka tappoi itsensä 33-vuotiaana poliittisten ja yksityiselämän paineissa. Riku Keski-Rauskan elämäkerrassa käydään läpi Vikatmaan poliittista uraa ja sen kähinöitä. Teoksen kantava kysymys kuitenkin on, mikä sai miehen päätymään äärimmäiseen ratkaisuun. Vikatmaa oli kuuden ällän lahjakkuus Raumalta. Hän lähti politiikkaan Turun yliopiston nuorena rikosoikeuden apulaisprofessorina, ensin kaupunginvaltuustoon, samaa vauhtia äänivyöryllä eduskuntaan. Hän onnistui luo...

Kirjaraportti 114. Carlos Ruiz Zafón: Marina (1999, suom. Antero Tiittula 2013, Otava). Tulipa luettua epähuomiossa espanjalainen nuorten seikkailuromaani. Ei kaduta. Aika hauskaa luettavaa oikeastaan. Ruiz Zafón on ollut pitkään epämääräisellä ”lukulistallani” ja tämä Marina tuli sopivasti vastaan kirjastossa. Vasta myöhemmin selvisi, että teos on herran varhaiskaudelta, jolloin hän kirjoitti nuorille. Marina kerrotaan 15-vuotiaan pojan, Óscarin näkökulmasta. Hän tapaa ihastuttavan Marinan ja seikkailee tämän kanssa Barcelonan hautausmailla, puistoissa ja viemäreissä Frankenstein-tyyppisen mysteerin perässä. Ikuisesta elämästä, hullusta tohtorista, traagisista rakkaustarinoista, rikkauksista ja kateudesta oli muun muassa kyse. Romaani on kirjoitettu 25 vuotta sitten, mutta tyylissä on jotain paljon vanhempaa, ei nyt ihan Vihervaaran Annaa tai Aarresaarta, mutta siihen suuntaan. Seikkailu ja arvoitus ovat tässä pinnalla. Tytön ja pojan suhde jää yllättävän pienelle, ja kaikki seksuaali...