Kirjaraportti

Kirjaraportti 218: Richard Brautigan: Taimenenkalastus Amerikassa (1967, suom. Jarkko Laine 1974, Otava). Sisäinen hippini taisi kuolla ravinnon puutteeseen jo joskus Mauno Koiviston kaudella. Ei ihme, ettei beat-klassikko taimenen kalastuksesta herättänyt tuntemuksia. Sekavia, omakohtaisen oloisia pikkujuttuja, joita yhdisti lähinnä nyrjähtäneisyys. Ilman hallusinoivia päihteitä en osannut löytää kokonaisuudesta mitään syvempää. Ikävä kyllä. Herra Brautigan kuoli 1984, mutta nousi Suomessa otsikoihin plagiaattikohussa pari viikkoa sitten. Ilman kohua en olisi tähän tullut tarttuneeksi. Brautigan liittyy Kalifornian 1960-luvun beat-liikkeeseen. Siis samaan porukkaan Allen Ginsbergin, Jack Kerouacin ja William S. Burroughsin kanssa. Nuorempana näihin yritin vähän tutustua, mutten oikein innostunut. Liikkeen ideologiassa yhtyivät sovinnaisuuden vastustus ja päihteet. Nyt – 58 vuotta kirjan julkaisun jälkeen – silloinen epäsovinnainen näyttää lähinnä tekotaiteelliselta Taimenenkalastuksel...

Kirjaraportti 217. Harri Sirola: Jeesus Enkelinpoika Nasaretilainen (2001, Gummerus). Eilisen joulupäivän kirja alkaa Jeesuksen syntymästä vuonna 7 eKr. Jupiterin ja Saturnuksen radat kohtaavat. Planeetat loistavat Betlehemin yllä yhtenä kirkkaana tähtenä. Klassikkovitsissä selitetään, miten Jeesus pystyi kävelemään vetten päällä: tiesi kivien paikat. Tässä on jotain samaa mutta hienostuneemmin. Sirolan Jeesus tekee ihmeitä opettelemalla lääkäriksi ja parantamalla sairaita - vallankumouksellisesti myös köyhiä. Sirolan Jeesus muistuttaa Raamatun Jeesusta monella tavalla, mutta hän ei ole  Jumalan poika. Ainakaan hän ei tiedä olevansa.  Ei hän ole Joosefinkaan, vaan naapurin Gabrielin. Magdalan Maria on Raamatussa sivuhenkilö, mutta Sirolan romaanissa hän saa naispääosan. Jeesus tutustuu naapurintyttöön kahdeksanvuotiaana. Se on heti menoa. Juuri Maria opastaa varovaisen, pelokkaan pikku Jeesuksen pois kotinurkista. Juuri Maria tutustuttaa Jeesuksen maailman ihmeisiin ja iloihin...

Kirjaraportti 216. Eeva Tenhunen: Kuolema savolaiseen tapaan (1976, WSOY). Taasko luet tota, ihmetteli vaimo. No kyllä. Sitä paitsi edellisestä lukukerrasta on vuosia. Klassikkodekkari, vintagea suorastaan. Miksi tämä kuuluu ikiaikaisiin suosikkikirjoihini? Ensimmäiseksi syylliseksi epäilen kirjan kertojaa. Maalle muuttava naisdekkaristi ei ole mikään Miss Marple, vaan enemmänkin yhdistelmä Tohtori Watsonia ja Mister Beania pienessä iltapäivähiprakassa.  Kerronta ei kulje ihan tajunnanvirtana, mutta aika vapaasti dekkaristi välillä assosioi. Vuolaimmillaan virke venyy puolen sivun puolipilkutetuksi, ajatusviivastelluksi hetteiköksi. Annan sen anteeksi: jämäkämpääkin lausetta löytyy. Dekkarina tämä ei liene Tenhusen vahvimpia. Heimostereotyypin kuvaajana voittaa silti helposti Z. Topeliuksen Maamme-kirjan.  Osuvimmassa kiteytyksessä savolainen pitää kynttiläänsä vakan alla ja tuntee ylpeyttä siitä, että on mitä pitää. Ja vastaavia tarkkoja havaintoja tupsahtelee paljon muitakin...

Kirjaraportti 215. Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat (2015, Gummerus). Tarinassa on alku, keskikohta ja loppu. Elämä ei ole tarina. Se voi loppua koska hyvänsä, jos vaikka taivaalta mäjähtää iso jääkokkare päähän, kuten Saaran äidille kävi. Siinä on muuten ero, putoaako jotain taivaasta vai taivaalta. Toisessa soi jumalallinen klangi. Taivaasta tippuu asioita tositarkoituksella - rangaistuksena tai muuten vain korkeamman voiman merkityksellisenä konserniohjauksena. Taivaalta tippuvat asiat kertoo, kuinka lapsi koittaa selviytyä äidin yllättävästä kuolemasta. Parasta romaanissa on se, miten todentuntutuisesti Ahava pääsee kiinni lapsen poukkoilevaan, aikuisilta salattuun ajatteluun. Saara esimerkiksi ihailee tv-sarjan Hercule Poirotin turvallisuutta. Kaikelle löytyy selitys, kun salapoliisi lopuksi kerää osalliset samaan huoneeseen ja paljastaa murhaajan.  Kirjan lopulla on hieno, pieni luku, jossa Saara kertoo, miltä maistuivat pakastimen viimeiset äidin säilömät mansikat. Puol...

Kirjaraportti 214. Teemu Luukka: Petteri Orpo ja oikeistovallan paluu (2025, Otava). Jos on pelannut lasten kanssa muuttuvaa labyrinttia, ymmärtää paremmin myös politiikkaa. Kummassakin looginen vääjäämättömyys yhdistyy onnellisiin tai onnettomiin sattumuksiin. Jotkut siirrot sotkevat vastustajan suunnitelmia, jotkut käyvät kalliiksi itselle. Teemu Luukka käy kirjassaan läpi siirtoja ja liikkeitä, jotka johtivat Suomen sodan jälkeisen historian oikeistolaisimman hallituksen syntyyn. Erityisesti huomio keskittyy pääministeri Petteri Orpoon. Aika monimutkainen kuvio. Ihmisiä, puoluejuonittelua, vaalitaistelua, taloutta ja suurvaltapolitiikkaa. Sattumia. Mitä jos Annika Saarikko olisi antanut hallituksen kaatua huhtikuussa 2021? Mitä jos apteekin työntekijä ei olisi ohjannut sydänoireista Orpoa kiireesti sairaalaan? Mitä jos Venäjä ei olisi hyökännyt Ukrainaan? Mitä jos sote-uudistus olisi onnistunut jo 2015? Keskeinen taustavirtaus kaikessa on oikeistoradikaalin suuntauksen vahvistuminen...

Kirjaraportti 213. Niina Miettinen: Suopursu (2019, Teos). Romaanin nimi voisi olla myös pioni. Hortonomia on tässä kuva ihmisen kasvusta ja kehityksestä. Suon ja sivistyksen välillä liikutaan. Puutarhuriksi opiskellut Olga muuttaa maakuntataajamaan kukkakauppiaaksi ja sysää kolmen aikuisen sisaruksen elämät muutokseen. Peräkammareita tuuletellaan, verhot lepattavat.  Tunnelmaltaan romaani on jännä yhdistelmä Salattuja elämiä ja myöhäiskauden Suomi-filmiä. Salkkareihin viittaa laaja hahmogalleria suhde- ja seksikipuiluineen sekä syntymät ja kuolemat. Suomi-filmiin taas vanhahtava kertominen: kaikkitietävä, näkökulmahenkilö vaihtava. Tapahtumat sijoittuvat maaseudulle. Ehkä 1970-luvulle, ehkä Pohjois-Karjalaan. Korkeampi elämä tapahtuu Helsingissä, jonne kuljetaan junalla. Lukeminen jätti hämmentyneen fiiliksen. Kertoiko tämä maaseudun toksisesta kulttuurista, joka tukahduttaa seksuaalisuuden ja luomisvoiman? Kun Anja - vanhin sisaruksista - sosiaalistuu ja uskaltaa irrottautua aamu...

Kirjaraportti 212. Mari Manninen: Toimittaja kertoo niin totta kuin osaa (2025, Vastapaino). Käyttäjän opas suomalaiseen mediaan. Toimittaja Mari Manninen kirjoittaa, kuinka suomalainen media toimii. Kuka päättää, mistä aiheista juttuja tehdään ja millä näkökulmilla? Mitkä ovat pelisäännöt? Aika paljon hän puhuu myös alan ongelmista: klikkiotsikoista, itsekriittisyyden puutteesta, taipumisesta paineen alla ja huonosta sisällöstä - jopa laatumedian ”paskoontumisesta”. Vuosikymmeniä Hesarissa työskennellyt toimittaja on nähnyt sisältäpäin, että journalismin kumisaappaissa on reikiä. Silti kirja on myös intomielinen journalismin puolustus. Journalisteillakin sukat kastuvat, mutta erona moneen muuhun on pyrkimys totuudellisuuteen. Manninen on työskennellyt kirjeenvaihtajana Kiinassa. Kirjassa hän antaa monenlaisia esimerkkejä siitä, millaista elämä on ilman vapaata mediaa. Johtopäätös on tyly: ”Jos perinteinen journalistinen media häviää, demokratia kuolee.” Viktor Orbánin Unkari saa paljo...

Kirjaraportti 211. Arto Salminen: Turvapaikka (1995, Otava). Päähenkilö heittää kissaa kivellä. Pelästynyt kissa avaa suunsa, ja sieltä lentää pakoon lintu. Tällä romaani alkaa. Kuka on roisto, kuka sankari, kuka uhri? Kirjan päätteeksi käärme pääsee hengestään. Kirveellä katkaistun ruumiin sisältä löytyy päästäinen. Turvapaikka on Arto Salmisen esikoisromaani. Kirjailijaluonne tuli kerralla selväksi. Huumori iskee hamarapuolella. Henkilöitä yhdistävät petos, hyväksikäyttö ja yritys selviytyä. Juuri tällaista valoa taisin kaivata marraskuun pimeyteen! Edellisestä lukukerrasta kuluikin reilut 20 vuotta. (Kiitos kannustuksesta HS!) Kielileikit eivät vielä esikoisessa ole kasvaneet hurjimpaan kukoistukseen. Muutenkin teksti tuntuu jotenkin väljemmältä kuin Salmisen viimeisissä, Lahdissa ja Kalavaleessa. Turvapaikka kertoo elämästä SPR:n vastaanottokeskuksessa, enemmän henkilökunnasta kuin asiakkaista. Auttamisbisneksen sumea logiikka saa pikku piikkejä. Rasismi ilmenee monitahoisemmin kui...

Kirjaraportti 210. Riku Saatsi: Yönistujat (2025, Gummerus). Anoppi kuolee. Hänet pitää saada säällisesti hautaan, kohti tuonilmaisia. Suistamolta, Laatokan Karjalasta tullut evakkoperhe tietää, miten homma pitäisi hoitaa. Luterilaisessa Pohjois-Karjalassa ortodoksiperinteen ylläpitäminen ei vain sodan jälkeen ollut ihan helppoa. Itkijänaisistakin oli puutetta. Saatsin romaani kertoo vaikeuksista, joita muualle Suomeen asutetut karjalan kieltä puhuneet ortodoksit kohtasivat, siis rasismista. Ryssittelyä, kiusaamista, käännytystä oikeaan uskoon. Minulle ihan uutta tietoa! Nimensä mukaisesti tapahtumat sijoittuvat pääosin ruumiinvalvojaisiin, jotka jatkuvat yli yön. Paljon siellä ehtii tapahtua. Paikalle tulevat kaikki kylän siirtolaiset ja joku muukin naapuri. Kirjan jännite syntyy vaimon ja miehen välillä olevasta erimielisyydestä. Pidetäänkö tiukasti kiinni omasta identiteetistä ja perinteestä vai luovutaanko ja mukaudutaan Nurmeksen normeihin? Männynkäpy muuttuu kuusenkävyksi, kunhan...

Kirjaraportti 209. Iida Sofia Hirvonen: Voittajan tunti (2025, Siltala).   Kun nousee aamuviideltä tehokkaana ottamaan uutta päivää vastaan, niin kylläpäs sitä pärjäileekin elämässä. Kanadalaisen menestysgurun Robin Sharman voittajantunnista intoiltiin Suomessa muutama vuosi sitten.   Iida Sofia Hirvosen Voittajan tunnissa keikutaan myös hereillä viideltä. Jatkojen jatkoilla jossain tyhjässä liikerakennuksessa. Päähenkilön – musiikkikriitikon – ei pitänyt lähteä minnekään, koska deadline. Paha kyllä Ceppo, Jing ja Master of Music sattuivat tulemaan iltasella kaupungilla vastaan. Asiat johtivat tosiin.   Tätä oli hauska lukea kahdesta syystä. Niistä tärkeämpi oli ei-kirjallinen kieli, jonkinlaista puheenpulputusta muistuttava. Aika paljon dialogia, välillä englantia ja pikku hassuttelua Cepposta, jonka cilmät ovat ceppocen celällään.   Toinen liittyi maailmaan, jota Hirvonen kuvaa. Itsekin olin joskus Helsingissä asuva nuori aikuinen, mutta ihan jonkin verran on maail...

Kirjaraportti 208. Rachel Kushner: Mars Room (2018, suom. 2025 Arto Schroderus, Tammi). Kaksi elinkautista vankeustuomiota ja vielä kuusi vuotta päälle. Siinä riittää yhdelle naiselle istuttavaa. Järjetön tuomio kuvannee laajemminkin yhdysvaltalaista järjestelmää. Vankien osuus väestöstä on siellä maailman suurin. Mars Room seuraa elämää valtavassa kalifornialaisessa naisvankilassa. Aika värikästä sakkia monella tavalla. Valkoiset jäävät vähemmistöön. Päähenkilö Romy päätyi häkkiin tapettuaan ahdistelijansa. Tämän voi lukea vetävänä vankilaseikkailuna, mutta tässä tirisee myös vahva yhteiskuntakriittinen viritys, kuten Kushnerilla on tapana. Luin häneltä aiemmin Luomisen järven (2024), joka jäi vähän levälleen. Mars Room on tiukempi paketti rikosta ja rangaistusta. Kushner jättää tulkinnat lukijalle. Ehkä siinä joku viesti silti piilee, jos vartijoiden väkivalta näyttää julmemmalta ja perusteettomalta kuin väkivaltarikollisten. Kun syntyy huonolle alueelle, vähätuloisten C- tai D-kansa...

Kirjaraportti 207: Kari Kivelä: Punkkari & mediapomo (2025, Otava). Sarjassamme vuosituhannen mediavaikuttajia, ja vähän edellisenkin. Suurelle yleisölle Kari Kivelä (s. 1959) taisi jäädä aika vieraaksi hahmoksi, mutta kova ura on herralla tehtynä mm. City-lehdessä, Uutislehti 100:n taustalla sekä Alman eri johtotehtävissä Iltalehdessä ja digibisneksissä. Muistelmateos on jännästi muotopuoli. Sitä sun tätä – Suomen lähihistorian subjektiivinen pikakelaus.  Ensimmäisessä osassa Kivelä käy tiiviisti läpi uransa teinivuosien kopiokonelehdistä Rumbaan, Cityyn, Jantoniin, Sanomille ja Alma Median. Näkökulmat liikkuvat aika paljon liiketoiminnassa. Vanha maailma murtui ja mies oli rakentamassa siitä uutta bisnestä. Ensin hävisi yhtenäiskulttuuri, sitten tuli internet ja rikkoi loputkin.  Viimeisessä osassa Kivelä ruotii vielä lyhyesti median ilmiöitä ja tilaa. Kiinnostavin on keskiosa, jossa Kivelä analysoi keskeisten poliitikkojen – pääministereiden ja presidenttien – uraa ja m...

Kirjaraportti 206. Anne Moilanen: Uhma (2025, Johnny Kniga). Jälkiviisaat-ohjelmasta tuttu Moilanen kirjoitti ”rohkean” romaanin aikuisen, eronneen naisen seksuaalisesta halusta ja mieshuolista. Kuusi huomiota: 1. Minäkertoja haluaa elämäänsä räiskyvää, romanttista rakkautta ja aktiivista seksielämää. Sivut täyttyvät vanhojen rakkauksien puimisesta ja uusien skannailusta. Mukana on henkilökuvaa syventäviä ja taustoittavia jaksoja lapsuuden Kainuusta. 2. Kirja alkaa Kallen (=ravintola Kaarle XII Helsingissä) legendaarisista torstaikinkereistä, ja sinne se päättyy. Yhdenlainen lenkki. Tapahtuuko matkan varrella muutosta tai kehitystä? En sellaista huomannut. Tunnistan saman autofiktion makkararakenteen, josta kirjoitin jo Saara Turusen kohdalla. 3. Seksistä, mieltymyksistään ja tarpeistaan päähenkilö kertoo avomielisesti ja yksityiskohtaisesti. Teoksen rohkeus on siinä. Jos mies kirjoittaisi seksistä ja naisista vastaavasti, sitä kai pidettäisiin lähinnä kiusallisena. 4. Koska kirjailija...

Kirjaraportti 205. Mika Hentunen ja Kristiina Helenius: Kiinan maailma (2025, Tammi). Joskus 1990-luvun alussa tentin yliopistolla maailmanhistorian kurssilla Paul Kennedyn teoksen The Rise and Fall of the Great Powers. Ainoa yksityiskohta, jonka siitä vielä muistan, on Kiinan merimahti jo 1400-luvun alussa. Amiraali Zheng Hellä oli iso laivasto, jolla hän olisi löytöretkeillyt vaikka Amerikkaan. Afrikassa kiinalaiset kävivätkin. Aika lähellä oli, että Kiinasta olisi tullut maailman johtava valtio jo tuolloin. Poliittisella päätöksellä Ming-dynastian Kiina kuitenkin päätti lopettaa meriseikkailut ja kääntyi sisäänpäin. Alkoi Euroopan aikakausi. Nyt on toiset aatteet. Kun Kiinan kansantasavalta täyttää sata vuotta 2049, se aikoo olla maailman johtava supervalta. Hentusen ja Heleniuksen teos käy läpi maan strategiaa tämän unelman toteuttamiseksi. Aika paljon on puhetta myös Yhdysvalloista, sillä Kiina ei voi nousta ykköseksi ilman, että Yhdysvallat jää kakkoseksi. Mitään yllättäviä palja...

Kirjaraportti 204. Olli-Pekka Jauhiainen: Sukupuut (2025, Atena). Romaanin päähenkilö valmistelee isänmurhaa: päätehakkuut saavat loppua, ja perintömetsissä siirrytään jatkuvaan kasvatukseen! En tiedä, onko Metsämiesten säätiö tukenut romaanin tuotantoa, mutta teemansa puolesta liikutaan suomalaisen metsätalouden kohtalonkysymyksissä. Miten käy, kun sukupolvi vaihtuu ja omistus siirtyy uudelle, joka näkee metsän eri tavalla kuin vanhemmat? Monimuotoisuus, lajikirjo, hiilinielu kiinnostelevat, ja rahakin. Raivaussaha on kuitenkin vieras vehje, metsä vieras paikka. No, ei romaani pohjimmiltaan metsänomistusta käsittele, vaan enemmän suhdetta omiin juuriin, kotiseutuun ja vanhempiin. Päähenkilö lähti metsänreunasta Päähesuliin heti kun pääsi ja lupasi, ettei takaisin tule. Tuli kuitenkin viikonlopuksi isän pyynnöstä käymään läpi metsäkuviot sukupolvenvaihdosta varten. Kasvissyöjäksi ja lintuharrastajaksi ryhtynyt aikamiespoika kipuilee tehometsätaloutta. Metsänhoitoon pedantisti suhtautuv...

Kirjaraportti 203. Arto Paasilinna: Jäniksen vuosi (1975, WSOY). Syksyllä 1980 tiesin varmasti, että Arto Paasilinna on Suomen paras kirjailija. 5. ja 6. luokkien opettajani, maisteri Anna-Liisa Häyhä oli vihjaissut, että Isoisää etsimässä olisi hauskaa luettavaa. Siitä se lähti. 1990-luvun lamavuosina muutuin kuitenkin kriittiseksi. Hylkäsin Arton, joka oli alkanut tuntua kasarilta. Tasan 50 vuotta sitten ilmestynyttä Jäniksen vuotta pidetään Paasilinnan tuotannon kulmakivenä. Nyt lukiessa olin oivaltavani jotain teoksen piilevästä, smp:läisestä suuruudesta. Homman juju on, että romaani noudattelee klassista ”sankarin myyttisen matkan” kaavaa, mutta väärään suuntaan. Palkkio syvissä luolissa pistäytymisestä ja tulikokeiden voittamisesta onkin käänteinen eli taantuminen yksinkertaiseksi metsäläiseksi. Aika suomalaista. Ei ihme, että kansa tykkäsi. Kutsun seikkailuun esitti jänis, johon päähenkilö Vatasen auto törmäsi jossain Heinolan lähellä. Ensimmäinen kynnys ylitettiin heinolalaises...

Kirjaraportti 202. Sophia Jansson: Kolme saarta – isä, äiti ja minä (2025, suom. Jyrki Kiiskinen 2025, Siltala). Kolme saarta on hieno nimi omaelämäkerralle! 1600-luvulla elänyt pappi John Donne väitti, että yksikään ihminen ei ole saari, täydellinen itsestään. Sitä tämä tarinakin todistaa. Suhteet muuhun maailmaan – toisiin ihmisiin, läheisiin – tekevät meistä meitä. Kirjan kiinnostavuus syntyy niistä muista: taiteilijoista ja kulttuuriväestä, joita perhepiirissä vilisi. Sophia Jansson on Muumi-imperiumin nykyinen päähemuli, Tove Janssonin veljentytär ja Muumi-sarjakuvia luoneen Lars Janssonin ainoa tytär.  Nimensä mukaisesti teos kertoo erityisesti Sophian suhteista vanhempiinsa. Hän varttui pääosin isänsä kanssa. Äiti oli orpokodissa kasvanut epävakaa alkoholisti, joka kuoli, kun tytär oli kuuden.  Sophia yrittää vanhojen kirjeiden ja muistojensa perusteella hahmottaa, keitä hänen vanhempansa oikein olivatkaan. Miksi asiat menivät niin traagisesti kuin menivät? Hyvään suoma...

Kirjaraportti 201. Han Kang: Ihmisen teot (2014, suom. 2018 Sari Karhulahti, Gummerus). Ihmisen teot kertoo Gwangjun kansannousun uhreista - kuolleista ja henkiin jääneistä. Keväällä 1980 Etelä-Koreassa tapahtui verinen yhteenotto demokratialiikkeen ja maan armeijan välillä. Hieno romaani, mutta ei sitä kovin suurina päiväannoksina tehnyt mieli lukea.  Sotilaat ampuivat parikymppisiä opiskelijoita ja vielä nuorempia koululaisia kadulle. Sotilaat kiduttivat vangittuja aktivisteja kliinisellä järjestelmällisyydellä. Joku heitä ohjasi ja komensi. Ihmisen tekoja. Seitsemässä luvussa kuljetaan seitsemän osallisen mukana, ensin kansannousun keskellä ja ruumiskasoilla, sitten arkielämässä vuosien kuluttua. Viimeinen luku kertoo Han Kangin oloisesta kirjailijasta, joka kuuli verilöylystä tuoreeltaan kymmenvuotiaana lapsena. Olen lukenut vuoden 2024 nobelistilta kaksi muutakin romaania: Älä jätä hyvästejä ja Vegetaristi. Kumpikin oli jotenkin unenomainen, vaikeasti tulkittava. Ihmisen teot ...

Kirjaraportti 200. Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja (2003, suom. 2006 Antti Valkama, Tammi). En tiedä toista romaania, jossa ilmenisi vastaavaa rakkaussuhdetta matematiikkaan. Lukujonojen kuvauksessa tihkuu lähes erotiikka. Sen verran vielä muistan lukion pitkästä matikasta, että pysyin suunnilleen mukana. Kolmikymppinen nainen päätyy kodinhoitajaksi entiselle matematiikan professorille. Tämä on joutunut onnettomuuteen ja menettänyt lähimuistinsa. Kun kodinhoitaja tulee aamulla töihin, kaikki pitää aloittaa aina alusta. Matematiikkaa mies ei ole unohtanut, joten se on hänelle lähes ainoa rupattelunaihe. Toinen on baseball, josta hän keskustelee etenkin naisen 10-vuotiaan pojan kanssa. Viehättävä tarina tämä on. Ystävyyttä voi syntyä yli sukupolvi- ja oppineisuusrajojen, jopa muistamattomuuden. Ogawa on tuottelias kirjailija: yli 40 teosta eli kirja per vuosi. Kun näppistä jyskyttää tuota tahtia, tarinan kertomistahan se tuppaa olemaan. Plussa Ogavalle siitä, että pisti minut m...

Kirjaraportti 199. Marjo Niemi: Se saattaa olla ihminen (2025, Ntamo). Näköjään näytelmiäkin voi lukea! Innostuin Marjo Niemestä viime viikolla sen verran lujasti, ettei millään näytä olevan mitään väliä. Näytelmäkin siis kelpasi, kun sattui silmään kirjaston esittelyhyllyssä. Homma lähtee räyhäkkäästi käyntiin. Köyhä kirjailijapäähenkilö putoaa hautaan rikkaan ystävänsä hautajaisissa. Samantapaisia teemoja tässä tuli vastaan kuin Pienen budjetin sotaelokuvassakin, mutta hillitymmin: ihmisten lähtökohtien erilaisuutta, luokkaeroja ja ”pelastumista” keskiluokkaan. En saanut kokonaisuudesta oikein otetta. Aukkopaikkoja jäi liikaa. Näyttämölle näytelmät kuuluvat, eivät luettaviksi, arvelen. Se saattaa olla ihminen sai kantaesityksensä Ryhmäteatterissa helmikuussa.  Näytelmä pohjautuu Niemen vuonna 2012 ilmestyneeseen romaaniin Ihmissyöjän ystävyys. Jos olisin yhtään fiksumpi, olisin lukenut sen.  Hyvää kansainvälistä lukutaitopäivää teille molemmille, jotka jaksoitte tänne asti. ...

Kirjaraportti 198. Toshikazu Kawaguchi: Ennen kuin kahvi jäähtyy (2015, suom. Markus Juslin 2024, Bazar). Tokiossa vanhan kahvilan kellarikerroksessa on pöytä, johon istumalla pääsee hetkeksi menneisyyteen. Siinä lähtökohta tälle romaanille. Ajassa matkustaminen on klassista scifisettiä: utopiaa, dystopiaa, teknologiaa, viruksia, kyborgeja. Ja sitten on näitä enemmän tai vähemmän filosofisia draamoja, joissa kasvetaan ihmisinä ja huomataan, että pienillä hyvillä teoilla on pitkälle kantavia vaikutuksia. Suosikkielokuvistani ainakin Paluu tulevaisuuteen ja Päiväni murmelina ovat tätä osastoa. Romaani koostuu neljästä episodista. Niissä henkilöt palaavat menneeseen - tai käväisevät tulevaisuudessa - paikatakseen ihmissuhteisiin liittyviä kraatereita, sanomassa tai näyttämässä sitä, mikä olisi pitänyt osata ajallaan hoitaa. Sinällään romaanin asetelma on viehättävä sekä ongelmat tunnistettavia, yleismaailmallisia ja koskettavia. Kirjallisuutena tämä ei minuun silti osunut. Teksti selittel...

Kirjaraportti 197. Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva (Teos 2025). Ensinnä nimestä. Hieno. Pienellä budjetilla tosiaan tehdään, jopa ilman kameroita. Sotaelokuvaa enemmän näen tämän horrorina. Menoa keventää Sata litraa sahtia -tyyppinen rujo huumori. Nainen, maisterisnainen, lähti tuppukylästä heti kun pääsi. Joku pakko toi hänet takaisin vuosien jälkeen, isän kuoltua. Välejä menneeseen pitää selvittää. Tukikohtana toimii vanha kotitalo, jonka isä on nimennyt Linnoitukseksi. Isä on romaanin napahahmo kuoltuaankin. Poliisiradiota kuunteleva, alkoholisoitunut, asehullu survivalisti, joka painoi kolmessa vuorossa tehdastyötä. Ylisukupolvista väkivaltaa ja tunneongelmaa. Niemi on kotoisin Eurasta, Pyhäjärven luoteispäästä. Romaanin tapahtumapaikka muistuttaa kovasti Euraa. Hirveän kuuloinen paikka. Tehdas on lopettanut, palvelut hävinneet, liikekeskus paloi 20 vuotta sitten, eikä sen paikalla kasva mitään.  Kaikki tietävät kaikkien asiat ja rumat salaisuudet sadan vuoden taakse....

Kirjaraportti 196. Pentti Haanpää: Yhdeksän miehen saappaat (Otava 1945). En ole vähään aikaa lukenut Haanpäätä. Tämä tupsahti yllättäen vastaan omassa Lundiassa. Ensipainos ja luultavasti bibliofiilinen harvinaisuus. Vanhempien hyllystä joskus ”lainattu”. Haanpää tunnetaan novelleistaan. Enemmän tämäkin taitaa olla novellikokoelma kuin romaani, laajuutta on 174 sivua. Kirja kertoo yhden saapasparin matkasta jatkosodassa sekä saappaiden yhdeksästä erilaisesta käyttäjästä: kersantti Nirva, vääpeli Soro, sotamies Ahven, luutnantti Juopperi, korpraali Isolintu ja keitä kaikkia olikaan. Luotien laulua ja ruudin savua esiintyy vähänlaisesti. Tarinoissa liikutaan asemien takana: mutaisilla huoltoteillä, korsujen pelipöydissä, junan penkeillä ja hartaasti odotetuilla lomilla. Monella soturilla lomareissut kuluivat viinan juonnissa ja pikkuseikkailuissa. Vuosien kuluminen näkyy Haanpään sanastossa ja kielenkäytössä. Sotilaiden ongelmat tuntuvat silti moderneilta. Peliongelmaa, parisuhteita, pä...

Kirjaraportti 195. Seppo Jokinen: Koskinen ja raadonsyöjä (1997, Karisto). Tamperelainen rikoskomisario Sakari Koskinen oli minulle tyystin vieras mies, vaikka hänen seikkailuistaan on riittänyt tarinaa jo 30 romaanin verran. Raadonsyöjä sijoittuu sarjan alkupäähän, ylikonstaapelivuosille. En tästä suuremmin innostunut, vaikka sujuvan viihdyttävä perusdekkarihan tämä on, maanläheisellä manselaisella tavalla.  Murhaaja iskee 1990-luvun atk-osastolla. Se tuo lukukokemukseen oman huvittavan lisänsä. Verityön taustalta löytyy huijausohjelmisto, jolla pystyy tyhjentämään pankkitilejä. Atk:n luonteessa näyttää olevan jotain pysyvää.  Juoni rönsyilee laveahkosti. Muutenkin tässä porisee kaikenlaista aika paljon. Jäin ihmettelemään, kuinka tyynesti tehtaalla suhtaudutaan siihen, että konttorilla murhataan mies. Ei perustettu kriisiryhmiä, ei väistelty hysteerisiä ihmisryppäitä. Poliisille valiteltiin, että tutkinta haittaa tehtaan toimintaa. Olisko niin, että sarjan suosio perustuu sy...

Kirjaraportti 194. Claire Keegan: Kasvatti (2010, suom. Kristiina Rikman 2024, Tammi). Pieni tyttö kertoo, kuinka isä vei hänet autolla tädin maatilalle ja kuinka hän myöhemmin palasi ja mitä siinä välillä tapahtui. Näkökulma on tytön, joka omassa kodissaan ei ollut tottunut huolenpitoon. Lyhyt muoto taitaa olla kaupallisesti ongelmallinen. Tarinan kannalta se usein toimii. Kahdeksassakymmenessä harvaan painetussa sivussa ei ehdi selitellä tai jaaritella. Selitykset ja tulkinnat pitää lukijan tehdä itse. Ei pieni kertoja niitä osaisikaan antaa. En tiedä miksi tyttö lähetettiin äidin siskon ja tämän miehen luokse hoitoon, ja miksi juuri tämä tyttö. Enkä tiedä, miten loppukohtauksen vaarantunne pitäisi tulkita.  Luin Keeganilta aiemmin Nämä pienet asiat, ja tykkäsin molemmista. Kummassakin liikutaan Irlannin maaseudulla ja 1980-luvulla. Teoksissa on muutenkin paljon samaa. Arkista, köyhääkin elämää ja pieniä tapahtumia. Ja muistutus siitä, että yhden ihmisen - tai pariskunnan - oikei...

Kirjaraportti 193. Noora Vallinkoski: Miten meistä tuli ihmisiä (2025, Atena). Yhteiskuntaluokista näköjään kirjoitetaan vielä romaaneita, vieläpä hyviä. Taustat vaikuttavat siihen, mitä ihmiset uskaltavat ja haluavat valita, mistä unelmoida. Nelikymppinen Tiia on luonut miehensä kanssa uraa Norjassa ja Tanskassa. On iso kalkittu maalaistalo Jyllannissa ja rahukkaa sijoituksissa. Suomeen hän palaa kertoakseen vanhemmilleen raskaudestaan.  Tiian lisäksi kertojia ovat hänen vanha tätinsä ja tädin kolmekymppinen kummipoika, Petteri, joiden luokse Tiia tulee asumaan, Turun oloiseen kaupunkiin, purkukuntoiseen mörskään, Ikean naapuriin. Täti jäi eläkkeelle säilyketehtaalta. Petteri on elänyt sijaiskodissa ja syrjäytynyt pelimaailmaan. Luokkatietoisuus ei jäykistä tekstiä tai meininkiä. Kirjaa koostuu lyhyistä, sivulle tai kahdelle mahtuvista luvuista. Päähenkilöt kertovat ajatuksistaan ja taustoistaan napakalla virkkeellä. Aika paljon ehtii tapahtua. Menneisyyden haamuja tulee ja menee....

Kirjaraportti 192. Hanna Arvela: Safe space (2025, Tammi). Satiiriksi tällaista kai sanotaan. Itsetärkeä, pöyhkeä taideväki saa korvilleen, kun Hanna Arvela tykittelee menemään. Kirjoittaja on itsekin mediataiteilija (mitä sitten tarkoittaakin) ja tuntuu tuntevan kulttuurialan vallankäyttöä. Ilkeitä ja osuvia havaintoja tippuu kuin liukuhihnalta.  Safe space on Afrikkaan sijoitettu taiteilijaresidenssi, jonne vauras mutta epämääräinen säätiö lähettää viisi tunnustettua eri alojen taiteilijaa luomaan ja uudistumaan. Taiteilijoiden ja perässä lennätettyjen kulttuurialan vaikuttajien sekoilua, alhaisia motiiveja, tyhjää taidepuhetta, aggressiivisen verosuunnittelun kritiikkiä jne. on oikeastaan ihan hauska lukea.  Joku tässä silti mättää. Ei romaaniksi minusta riitä 300 sivua terävähköjä havaintoja. Arvela ampuu joka suuntaan, mutta jää epäselväksi, minkä sodan hän yrittää voittaa. Nimen ja takakannen perusteella odotin, että keskiössä olisi turvalliseen tilaan, kulttuuriseen omi...

Kirjaraportti 191. Juha Itkonen: Huomenna kerron kaiken (2025, Gummerus). Jos kirjallisuus maistuu kirjallisuudelta, onko se ongelma? Olen yrittänyt pari päivää diagnoisoida, miksi Juha Itkosen romaanit eivät oikein meinaa upota muhun. Epäilen, että kitka aiheutuu kielestä, jonka koen turhan vuolaaksi ja ”kirjalliseksi” sanan siinä merkityksessä, joka korostaa vanhahtavaa sanastoa ja irrallisuutta todellisesta elämästä. Itkosen kertojat eivät ole tuppisuita tai kiteyttelijöitä vaan lörpötteleviä märehtijöitä. Huomenna kerron kaiken kertoo keski-ikäisen etelähelsinkiläisen divarinpitäjän rakkaudesta. Nuoruuden heila törmää parinkymmenen vuoden tauon ja eroon päättyneen liiton jälkeen kirjaostoksille. Siitä se lähtee. Itkonen on kirjoittanut itsetyytyväisestä, hyväosaisesta kulttuurihenkilöstä kiinnostavan hahmon - ällöttävän toki myös yläluokkaisessa boheemiudessaan. Ehkä Punavuoren Ahvenen kulmapöydässä tiedetään, kuka on ollut mallina. Romaani liikkuu pääosin vuosituhannen vaihteessa,...

Kirjaraportti 190. Emily St. John Mandel: Rauhallisuuden meri (2022, suom. 2025 Aleksi Milonoff, Tammi). Romaani aikamatkailun vaaroista. Jokainen aikamatkailija on potentiaalinen uhka kronologiselle, ehjälle aikajanalle. Ihminenhän on otus, jonka pitää saada puuttua asioihin, tehdä hyviä tekoja, vaikka säännöt kieltäisivät. Juonen tasolla romaanissa selvitellään mystisiä hetkiä, joina eri vuosisadoilla eläneet ihmiset joutuvat silmänräpäykseksi yhteiseen aikaan. Olen lukenut myös kirjoittajan kaksi aiemmin suomennettua romaania, joiden henkilöt ja tapahtumat osittain risteävät tämän uudenkin kanssa. Etenkin pandemiadystopia Asema 11 jätti miellyttävän jälkimaun ja paljon ajateltavaa. Tämä uusi jätti valjumman. Vika voi toki olla minussakin: suhtaudun epäluuloisesti kaikkeen etäisestikin scifihtävään. Rauhallisuuden meressä juonenkäänteet sekä lukuisten pää- ja sivuhenkilöiden syheröiset vaikutussuhteet on rakennettu tarkasti ja taitavasti. Näppärä kudelma siis. Yksittäiset ihmiset taa...

Kirjaraportti 189. Neil Hardwick: Poistetut kohtaukset - Muistelmat (2025, suom. Tero Valkonen, WSOY). Muistelmat alkavat kuolemalla ja lumisateella. Mies liukastuu rollaattorinsa kanssa palvelutalon takaovelle, eikä pääse ylös. Kukaan ei tule paikalle ennen aamua. Siihen mennessä mies tietää kylmettyvänsä, kuolevansa. Suomessa ja Britanniassa huumori soi mollissa. Maatessa mies ryhtyy muistelemaan. Kehyskertomus tarvitaan perustelemaan hajanainen, tajunnanvirtasteleva tyyli, jossa asiat eivät näytä olevan varsinaisesti järjestyksessä ja jossa toistuvasti palaillaan samoihin asioihin. Hitaassa kuolemassa filminauha ei juokse silmien edessä, mutta miestä kiinnostelee, mitä hänestä muistetaan, mitä tuli tehdyksi ja onko sillä arvoa. Neil Hardwick on poikkeuksellisen älykäs, monipuolisesti sivistynyt ihminen. Suomalaisen viihteen historiaan hän jää tv-viihteen uudistajana. Tankki täyteen, Reinikainen, Sisko ja sen veli muiden muassa. En osaa itse arvioida hänen teatterityönsä laatua, mutt...

Kirjaraportti 188. Henrik Meinander: Helsinki - Erään kaupungin historia (2025, suom. Kari Koski, Siltala). Ihastelin joskus 15 vuotta sitten, kuinka Henrik Meinander oli järjestänyt Suomen koko historian tiiviiksi 300 sivun paketiksi. Suuret linjat selkeästi avattuna ja mukana kiintoisia yksityiskohtia sen verran, ettei meno käy puisevaksi. Nimikin oli kuvaava: Suomen historia.  Nyt professori Meinander teki saman Helsingin historialle. Jopa teoksen laajuus on sama. Historian isot kaaret painottuvat, mutta suurvaltapolitiikan ohessa Meinander nostaa yksittäisiä henkilöitä ja pienempiä episodeja. Kun Kustaa Vaasa 475 vuotta sitten perusti Helsingin, syyt liittyivät Itämeren voimapolitiikkaan. Tämä yhteys on Helsinkiä nostanut, välillä laskenut. Jos Turun kytkös kulki Tukholmaan, Helsingillä linkit ovat olleet Tallinnaan ja Pietariin. Kustaa Vaasa halusi kaupungin alun perin Santahaminaan, mutta käytännön syistä se perustettiin Vantaanjoen suulle, mistä se siirrettiin nykyisen Kaupp...

Kirjaraportti 187. Andrev Walden: Miehenpuolet (2023, suom. 2025 Jaana Nikula, Gummerus). Ruotsalainen toimittaja kirjoittaa lapsuudestaan. Seitsemän lukua. Jokainen nimetty äidin eri miesystävän mukaan. Äidillä oli taipumus vääriin valintoihin, joten suhteisiin liittyi mustasukkaisuutta, väkivaltaa, päihteitä ja rikoksia. Tästä huolimatta poika kaipasi vaihtuvilta miehiltä myös isyyttä. Näistä lähtökohdista syntyisi helposti ankea romaani. Miehenpuolet oli kuitenkin hauska, tragikoominen, toteavasti kuvaileva, ei tunteissa vellova. Ilmeisesti poika on käsitellyt traumansa. Walden pääsee uskottavasti kiinni lapsen aikuiselta piilotettuun maailmaan ja ajatteluun. Lapset tunnistavat aikuisten soidineleet sekä merkit, joista voi ennakoida riidat, väkivallan ja edessä olevan, paolta näyttävän pikamuuton.  Ihmiset ovat eteviä tunnistamaan paikkansa sosiaalisissa nokkimisjärjestyksissä. Andrevilla ei ole statusta nostavia ominaisuuksia. Hän pitää kesästä, sillä silloin rusketus ei paljas...

Kirjaraportti 186. Jenny Erpenbeck: Kairos (2021, suom. 2025 Jukka-Pekka Pajunen, Tammi). 19-vuotias latojaharjoittelija kohtaa bussissa 53-vuotiaan naimisissa olevan kirjailijan heinäkuun 11. päivänä 1986. DDR näyttää vielä ikuiselta, vaikka Neuvostoliitossa Gorbatshov on jo helmikuussa julistanut perestroikan ja glastnostin alkaneeksi. Nuori nainen, vanha mies, Itä-Berliini, rakkautta, sielujen yhteyttä, erotiikkaa, pornografiaakin. Monenlaisesta kauniista huolimatta suhde on jatkuvaa valtapeliä, kontrollia ja manipulointia. Kun tarinaa kertoo nainen, mieshän se roisto on, epämiellyttävä narsistinen pervo. Loputtoman suhdevatvomisen lomassa DDR romahtaa, muuri murtuu, Saksat yhdistyvät. Joku allegoriahan tähän on kirjoitettu. Mätä järjestelmä, mätä suhde, korkeat ihanteet, kontrollia, valhetta ja väistämätön loppu. Hesari ja Suomen Kuvalehti ainakin ovat Kairosta hehkuttaneet. Minulta meni rutkasti ohi tästä mestarillisuudesta. Derkkulan tuho ja muu maailmanhistoriallinen aines ei lu...

Kirjaraportti 185. Riikka Ala-Harja: En Saab (2019, Otava). Saab on erityinen auto, ruotsalaisen insinööritaidon ja edistyksellisen ajattelun kaunis hedelmä. Murakamin Saab oli keltainen 900 cabriolet, Ala-Harjan punainen 900 sedan vm. 1991. Kun maailman turvallisimman auton turvavyö on särkynyt kovakouraisesta kohtelusta, siinä on kirjailija tehnyt työtään. Nissan Sunnyn ruostevaurioita kitattaisiin kovin erilaisessa teoksessa. Olga ajaa Lohjalta 300 kilometriä Porin liepeille hakemaan varaosaa. Korjaamosta tarttuu etupenkille matkaan myös kaunis, pitkäsäärinen mekaanikko. En Saab kulkee alusta loppuun lähinnä Olgan päänsisäisenä monologina. Jonkun sanan hän lausuu ääneenkin. Rankasti puhekielinen pulina ja kelailu ovat kyl taiten tehtyjä, mutta vähän rasittavaksikin tyyli käy. Olgan päässä pyörivät lähinnä menetykset. Vanhemmat kuolivat Tšernobylista saatuun säteilyyn, kumppani petti ja lähti. Nyt ei ole ketään, joka tulisi edes hautajaisiin. Ehkä joku ringettejoukkueesta sentään....

Kirjaraportti 184. Ville Pöysä, Helena Ristaniemi, Lauri Julkunen & Kaisa Vehkalahti: Monikerroksinen maaseutu - Arki, muistot ja mielikuvat (2025, Gaudeamus). Tästä puhuttiin keväällä radiossa, ja pistin saman tien varauksen sisään kirjastoon. Ison tutkimushankkeen tuloksia yhteen vetävä artikkelikokoelma. 12 kirjoitusta, joista muodostuu näkymiä maaseudun nykyhetkeen sekä merkityksiin, joita maaseudulle annetaan. Aikamoista taaplaamista lukeminen välillä oli. Ihan tuli nuoruus mieleen ja tenttikirjojen tavaaminen Domman luolissa. Tieteellisen kehikon rakentaminen on tietysti tieteellisessä artikkelissa välttämätöntä, mutta maallikkolukijalle sellaisen purkaminen käy uuvuttavaksi. Sen verran oli silti lihaakin luiden ympärillä, että jaksoin loppuun. Yhdessä tekstissä esimerkiksi puitiin traktorin roolia sosiaalisena resurssina: harvoinpa on tullut mietittyä, kuinka isoja merkityksiä Massikoihin liittyy isä-poikasuhteiden tai sukupuoliroolien kannalta.  Kiinnostavimmasta päästä...

Kirjaraportti 183. Esa Anttala: Hopeaa rajan takaa (1961, Kirjayhtymä). Esa Anttala muistetaan suomalaisena isänpäiväklassikkona 1960-1970-luvuilta. Päämajan kaukopartiot iskivät, koukkasivat ja tuhosivat. Anttalaa (oik. Urpo Arhosuo) ei muisteta kirjallisista ansioista, mutta hänellä oli partiotoiminnasta vankkaa, omakohtaista kokemusta, jota lukijat osasivat arvostaa. Hopeaa rajan takaa oli Anttalan toinen romaani ja ajoittui poikkeuksellisesti välirauhan aikaan. Nuoret miehet lähtivät salapäiten hakemaan rajan taakse jäänyttä hopeakätköä vanhalta kotipaikaltaan.  Aika huono romaanihan tämä on, ja sen kyllä tiesinkin etukäteen. Juoni edellä mentiin ja siitäkin oli helppo havaita kökköyksiä. Henkilökuvaus toi mieleen Pertsan ja Kilun. Isänmaallinen ja miehekäs yleistunnelma vallitsi. Huonojakin kirjoja pitää joskus lukea. Mikko Niskanen teki romaanista tuoreeltaan elokuvan 1963, joka jäi historiaan lähinnä siitä, että Spede näytteli yhden pääosista ja samalla ehkä ainoan vakavan r...

Kirjaraportti 182. Frode Grytten: Päivä, jona Nils Vik kuoli (2023, suom. 2025 Sanna Manninen, WSOY). Kerrankin romaanin nimi vastaa sisältöä! Alkaa aamusta, päättyy kuolemaan. Nils Vik on ajanut koko elämänsä vuonolla venettä ja kuljettanut ihmisiä. Viimeisellä matkalla hän muistelee kyytejä, ystäviä ja perhettä. Romaani on kyytimiehen elämäntarina ja samalla koko yhteisön. Meidän herramme muurahaisia tai Heikki Salon Lirilii. Sävy on kyllä totisempi, melankolinen. Vaikka aika tyytyväisenähän Nils Vik ajelee, zeniläinen laivuri. Hänelle on riittänyt elämä vuonolla ja rakkaus vaimoon. Tykkään napakasta lauseesta ja simppeleistä virkkeistä. Tykkään myös kikkailemattomasta, ajattomasta meiningistä sekä niukasta mutta peittelemättömästä tunteilusta. Vuonolle ei ironia oikein sovi. ⭐⭐⭐⭐⭐-

Kirjaraportti 181. Elli Salo: Keräilijät (2025, Otava). Harvoin tulee romaanin luettua mieleen, että pitäisi aloittaa heti uudestaan. Nyt tuli. Kertonee siitä, että Keräilijät on a) helppo ja hauska lukea, mutta b) niin vaikea, ettei kerralla tajua kaikkea tai juuri mitään. Itärajalla, Kainuun korvissa on nähty monenlaista kulkijaa petokuvausturistista thaimaalaiseen marjanpoimijaan. Metsiin myös kaatui muutama tuhat neuvostosotilasta talvisoan aikana. Keräilijät kulkee korpien kalmistoissa. Päähenkilö on surullinen, nuorehko naisarkeologi, joka lähtee kartoittamaan talvisodan kuuluisan taistelupaikan joukkohautoja Läätteentien varteen. Majapaikaksi valikoituu entiselle vartiotuvalle perustettu, tärviölle päätynyt matkailuyritys. Sieltä tutkija värvää avukseen paikan viinaan menevän emännän sekä Petroskoissa kirjastonhoitajaksi opiskelleen Ljudmilan. Kolmikon meininki on sillä tavalla hillitöntä, että vertailukohtana voi pitää vaikka Pienen hauen pyydystystä tai elokuvaa 100 litraa sah...

Kirjaraportti 180. Katja Kallio: Taskupainos Anna-Leena Härkösen elämästä (2025, Otava). Mitä elämäkertaan jää iltapäivälehtien repostelun jälkeen? Tätä mietin alkupuolen, mutta jäihän monenlaista lopulta. Ei ole pelkästään helppoa tulla 18-vuotiaana superlahjakkuutena julkisuuteen ja tehdä siellä vuosikymmenten ura.  Härkösen taivalta on väkisinkin tullut seurattua, enemmän kirjoittajana, mutta vähän näyttelijänäkin. Häräntappoaseen jälkeen olen jotain romaaneitaan ja kolumneitaan lukenut. Ja naistenlehdistä loput.  Katja Kallio kirjoittaa minämuodossa äänellä, joka uskottavasti kuulostaa Härköseltä. Onnittelut tekijälle! Lukiessa aloin pitää Taskupainoksesta, vaikka vähän helpolta tuntuikin eikä erityisen syvämietteiseltä. Olin lukiessa ymmärtävinäni Härkösen taiteilijuuden ytimen. Ei tekotaiteellista paskaa, vaan yleisön palvelemista ja mieluummin hauskaa. Arvostettavaa tällainen. Kirjasta tehdyissä lehtijutuissa on korostunut kuusikymppisen Mikko Niskasen ihastuminen teini...

Kirjaraportti 179. Arto Salminen: Lahti (2004, WSOY).  Olen lueskellut Salmisen tuotantoa pikkuhiljaa uudestaan, ikään kuin kunniakierroksina. Tässä tapahtumat alkavat Lahden Hennalasta, mutta lahdista tässä kirjoitetaan, pienellä l:llä. Jos vertauskohtia hakee Suomi-rockista, Lahti on sitruunahapossa marinoitu Miljoonasateen Meitä jyrätään.  Kolme puolustusvoimain lääkintäkoulun oppilasta, Äyräpää, Hiitola ja ”meidän Marko” saavat komennuksen salaisiin sotaharjoituksiin, joissa ammutaan sikoja ja opetellaan sotavammojen hoitoa. Ruokatauoilla ja iltanuotioilla oppilaat kuuntelevat, kun korkeat upseerit - majuri Tuppervaara, eversti Täyssinä, lääkintämajuri Pähkinäsaari ja lääkintäkenraali Stolbova - luennoivat sodan logiikasta, siis logistiikasta, joka vertautuu kaupan keskusliikkeiden järjestelmiin. Haavoittunut sotilas on tuoretuote, jonka tuotantoa ja kuljetusketjua optimoidaan, jotta loppuasiakas saadaan pidettyä tyytyväisenä ja hävikki toleranssissa. Kirkon kanssa armeija...